Kuolleita hevosia pullottavin vatsoin ja kaatuneita punakaartilaisia viruu pitkin katuja. Ainoastaan pääkatuja on ehditty hieman siistiä. Mutta ei kokonaan niitäkään. Hienon myymälän edustalla kaupungin vilkasliikkeisimmällä kadulla makaa kaatunut "kuoleman pataljoonan" nainen. Sillä on lyhyeksi leikattu tukka ja puoleksi miehinen puku. Kasvot on joku ohikulkija peittänyt, mutta vartalon piirteistä näkyy, että hän on ollut vielä nuori.
— Tuolla näkyy makaavan vielä se ryssä, jonka minä ammuin, — kertoo rinnallani kävelevä jääkärivänrikki ja viittaa muutamaan palosolaan. Hän oli miehineen siinä lähellä vallottanut erään talon ja tavatessaan antautuneiden punakaartilaisten joukossa ryssän oli hän sen taluttanut tuonne palosolaan ja ampunut.
Eräästä toisesta, ahtaasta ja likaisesta palosolasta pistää silmääni kaamea näky: selällään makaava punakaartilainen, joka näyttää niin omituisen litistyneeltä. Pää on kuin naamari, jossa lasittuneet silmät ovat selkosen selällään ja suu tuskallisesti ammollaan. Näkee, että hän kuolinhetkellään on huutanut kurkun täydeltä.
Muuan pitkä ja laiha mies makaa selällään lyhtytolpan juurella. Hänen hartiansa ovat pudonneet katuojaan, niin että hänen päänsä taakse on kokoutunut hiljalleen paisuva vesilammikko. Taampana makaa toinen samassa katuojassa. Sitä on nähtävästi iskenyt kranaatinsirpale päähän, sillä toisen silmän sijalla on nyrkin mentävä, verinen kuoppa, jonka pohjalta aivot kuumottavat. Inhon väristyksiä näkyy ohikulkijain kasvoilla ja minä nostan vainajan lakin hänen kasvoilleen. Palatessani samaa tietä ovat hänen kasvonsa jälleen paljastetut. Joku alhainen vaisto pakottaa monia ihmisiä näkemään sellaista, minkä tietävät itsessään herättävän inhoa ja kauhua.
Kalevan kankaan yli kulkeva tie on oikea kuoleman tie. Siellä on taistelu raivonnut kuumimpana — siellä valkoisia vastaan suunnattua kivääritulta sanoi eräs nuori jääkäriupseeri aivan helvetilliseksi — ja kaatuneita punakaartilaisia makaa vielä tien kummallakin puolen.
Erään kaatuneen käsivarressa näkyy valkoinen nauha. Kumarrun toverini kanssa häntä lähemmin tarkastamaan. Rinnalle koukistunein käsin makaa hän suorana lumella, joka hänen ruumiinsa kohdalla on säilynyt sulamatta. Valkoinen karvalakki peittää nuoria, miltei parrattomia kasvoja, joilla on tyyni ilme kuin olisi hän nukahtanut. Vainajan taskuja on nähtävästi tutkittu, sillä irtaallaan takin liepeen alla on joukko papereita. Siinä on ensinnäkin nuoren miehen valokuvalla varustettu passi, joka ilmottaa hänen olevan tukholmalaisen ylioppilaan, nimeltä Hans Gustaf Gran. Tiheällä ja huolellisella vanhan naisen käsialalla kirjotettu kirje, joka on parisen viikkoa sitten päivätty Tukholmassa, alkaa sanoilla: "Min älskade lilla gosse!"
Mieleeni kuvastuu niin ilmielävänä harmaahapsinen rouva, joka pitsimyssy päässään istuu käsityönsä ääressä viihdykkäässä tukholmalaisessa arkihuoneessa ja levotonna odottaa postinkantajaa, saadakseen tietoja pojaltaan, joka niin intomielisenä ja riehakkana lähti ruotsalaisen brigaadin mukana itäiseen naapurimaahan.
Epäluulolla ja halveksuen suhtauduin Vaasassa ollessani monen muun suomalaisen kera niihin ruotsinmaalaisiin upseereihin ja saniteettihenkilöihin, jotka siellä runsasten pöytien ääressä viipyen näyttivät koko sodan ottaneen huviretken kannalta eivätkä pitäneet mitään kiirettä rintamalle lähdöllä. Nyt tulen tuon nuoren vainajan luona viivähtäessäni ajatelleeksi, että vanhasta emämaastamme on sentään todellisia sankareitakin rientänyt avuksemme.
* * * * *
Hautausmaalle tullessa kohtaamme hautauskappelin edustalla vanhemman herrasmiehen, joka nenäliinalla kuivaa silmiään. Tuntiessaan meidät valkoisen armeijan sotilaiksi tervehtii hän meitä sydämellisesti. Hän palaa poikansa äsken peitetyltä haudalta. Nuorukainen oli ollut niiden parinkymmenen suojeluskuntalaisen joukossa, jotka sodan alussa Suinulan asemalla joutuivat punaisten käsiin ja saivat kärsiä julman kuoleman. Vasta nyt ovat vanhemmat saaneet kätkeä haudan lepoon vainajan raakamaisesti silvotun ruumiin. Työlästä on harmaatukkaisen isän kertoessaan pidättää kyyneliään.