Hänestä erottuamme kohtaamme hautauskappelin kulmalla toisen vanhan herran. Tutustumme häneenkin ja saamme tietää hänen olevan erään koulun rehtorin. Mustiin puettuna, päässään silkkihattu ja kasvoilla vakava ilme liikkuu tuo iäkäs pedagoogi täällä vainajain maailmassa kuin isänmaansa kohtaloa tiedustellen. Hän opastaa meidät hautauskappelin sakaristoon. Sen kivisellä permannolla makaa kaksi kaatunutta valkoista. Toinen on jääkäriluutnantti von Essen ja toinen hänen ordonanssinsa, eteläpohjalainen talonpoikaisnuorukainen. Vierekkäin olivat he kaatuneet Kalevan kankaalle. Ensinnä oli luutnantti saanut surmanluodin. Kaatuessaan oli hän huutanut ordonanssiaan, joka paikalle rientäessään oli saanut myöskin kuolettavan haavan sekä kaatunut päällikkönsä rinnalle. Ummistetuin silmin ja tyynin ilmein he siinä lepäävät ja minusta näyttää kuin nuoren luutnantin kasvoille olisi jäänyt pieni hymyn häivähdys…
Jonkun matkaa kappelista hautausmaan perälle päin kohtaa meitä kaamea näky. Siellä on kaksi kymmenien metrien pituista pinoa kaatuneita punakaartilaisia, joita on koottu tänne lähimmästä ympäristöstä. Mikä paljous mitä moninaisimmin tavoin vääristyneitä kasvoja lasittuneine silmineen ja sinertävine huulineen! Taikka sitten ruumiita ilman mitään kasvoja, sillä joiltakin on kranaatinräjähdys kiskaissut pään hartioita myöten, toisilta taasen ainoastaan puoli päätä, niin että hyytyneet aivot roikkuvat puoleksi ulos valahtaneina.
On muuten omituista, kuinka erilaiset ylimalkaan ovat kasvonilmeet valkoisten ja punaisten kaatuneilla. Sitä epätoivon, kauhun tai hyvin hurjan raivon ilmettä, mikä on niin tavallinen kaatuneiden punaisten kasvoilla — se muistuttaa muuten niin suuresti sitä käheäksi kirkunaksi kiristynyttä säveltä, joka tukehtuneiden sosialistilehtien viime numeroista soinnahtaa vastaan — en ole juuri kertaakaan tavannut kaatuneilla valkokaartilaisilla. Asia, aate, jonka varassa me elämänvirrassa uiskentelemme, painaa kuollessammekin leimansa meidän kasvoihimme.
Mielenliikutus ja kauhu kasvoillaan hiiviskelee ruumisröykkiöiden äärellä väristen joukko eri-ikäisiä naisia. Nähtävästi etsivät ne hävinneitä omaisiaan.
— Voi, tuolla on Hannes! — huudahtaa muuan nuori tyttö ja puhkeaa hysteeriseen, huutavaan itkuun.
Hän on ruumiskasassa keksinyt viisitoista vuotiaan veljensä.
* * * * *
Kaupunkiin palatessa kohtaamme avaralla kauppatorilla moniin tuhansiin nousevan vankijoukon, jota sotilaat järjestelevät riveihin, tarkastavat ja laskevat. Siinä on miehiä viisitoistavuotiaista viisikymmenvuotiaihin saakka, on leveälahkeisia sakilaisia, rivon näköisiä otsatukkahulikaaneja, ryssän sinelliin ja toppahousuihin pukeutuneita kulkurijätkiä, mutta on myöskin paljon luisevia, synkän näköisiä keski-ijän miehiä, jotka normaalioloissa ovat kunnon työmiehinä elättäneet itseään ja perhettään. Äänettöminä, hartiat läjässä ja tylsään odotukseen vaipuneina seisovat nämä viimemainitut, tehden samanlaisen vaikutuksen kuin mies, joka pahimmasta humalasta juuri selvittyään muistelee tekosiaan ja kyräten tuijottaa vastaan irvistelevää karua todellisuutta.
Vankijoukossa on myöskin melkoinen määrä naisia, kaikki nuoria. Kehittymättömät kasvonpiirteet vaihtelevat kevytmielisten kanssa. Useimpien päällä näkyy kaupoista ryöstettyjä kallisarvoisia puvunosia ja jaloissa on korkeakantaiset kengät. Toiset niistä ovat palvelleet punaisessa armeijassa sairaanhoitajattarina, toiset sotureina ja taas toiset varsinaisina "lemmensisarina". Useat naisvangit koettavat keikarimaisesti pukeutuneiden nuorten sällien kanssa pitää juttelulla ja leikinlaskulla yllä iloista mielialaa, mutta hymy tahtoo huulilta väkisinkin kuoleutua ja silmiin asettuu jäykkä tuijotus. Talvikuukausien huuma on tipotiessään ja edessä irvistää karu todellisuus…
Vartiaketjujen ulkopuolella liikkuu köyhästi puettuja ikänaisia, jotka huolestunein ilmein etsivät vankiriveistä miehiään ja poikiaan. Sääli on vaimopoloisia ja sääli noita luisevia, äänettömiä miehiä, jotka hartiat kyyryssä odottavat kohtaloaan! Mutta pian vaihtuu saalini kiristäväksi vihaksi, kun mieleeni muistuvat Tokoit, Mannerit, Sirolat… sekä se satapäinen joukko puolivillaisella sivistyksellä, ontuvalla luonteella ja epäkypsällä päällä varustettuja miehiä, jotka toimittajain, piirisihteerien ja agitaattorien nimellisinä ovat työväestön hartioilla temmeltäneet, harjottaen kaikessa rauhassa vihan kylvöään ja kaikkien vanhojen arvojen rienaavaa alasrepimistä — miehiä, joilla tämä vihan ja eripuraisuuden kylvö on ollut elinkeinona ja joiden ainoana vaikuttimena on ollut viheriäsilmäinen kateus herrasluokkaa ja sen elintapoja kohtaan sekä palava halu päästä itse tuota kadehtimaansa herraselämää viettämään. Onhan meillä muodostunut erikoiseksi ihmistyypiksi tuo sosialistisena edusmiehenä, toimittajana, piirisihteerinä ja agitaattorina esiintyvä poliittinen loiseläjä: punarusettinen suunsoittaja ja totuudesta vähintäkään piittaamaton kynänkäyttäjä, jolta kiipeämishalu on kuolettanut kaiken halun todelliseen työhön, mikäli sitä on alkuaankaan ollut.