Kun eräässä pitäjässä vähää ennen sotaa kysyin paikkakunnan sosialistisesta johtomiehestä ja puhujasta, mikä hän on ammatiltaan, sain vastauksen: — Hän on neulojattaren mies. — Niin, hän elätytti itseään vaimollaan, järjesteli kokouksia, piti puheita ja vartoi pääsyä eduskuntaan. Sellaisena oli hän varsin tyypillinen eikä mikään poikkeus. Laiskuus, kaikenlaisella keinottelulla eleleminen — "asioitsijat"! — ja yleensä halu mitä helpoimmalla tavalla päästä elämän läpi ovat olleet tunnusmerkillisiä useimmille sosialistipomoillemme. Heidän luonteensa on hatara, siveellinen tasonsa alhainen — sopii vain muistaa sosialistisen puolueemme keskuudessa tavallisiksi käyneet kassankavallukset — ja heidän yhteiskunnallinen tietämyksensä supistuu niihin dogmiuskoksi kangistetun marxilaisuuden siruihin, joita ovat Työmiehen palstoilta poimineet. Ja entä ylemmät, perusteellisempaa sivistystä saaneet johtajat? Toiset niistä ovat heikkoluonteisia kamariteoretikkoja ja todellisuuden tajua vailla olevia idealisteja, toiset häikäilemättömiä kiipijöitä, jotka sosialistisen puolueen ovat harkinneet otollisimmaksi astinlaudaksi valtiollisessa karrieerissaan. Turhaan on sosialistiemme keskuudesta vuosikausia odotettu esiintyväksi miestä, jonka olisimme tunteneet siveelliseksi luonteeksi ja jonka sanoista olisi kajahtanut vääjäämätön totuudenrakkaus. Jos sellaisen nousemisesta on milloin merkkejä näkynyt, ovat nuo kansanvallan rihkamoitsijat miehissä rientäneet hänen äänensä tukahuttamaan.

Siinä seisoo nyt vankeina sankat rivit työmiehiä, jotka vuosikausia ovat kulkeneet noiden johtajain talutusnuorassa. Mutta missä ovat johtajat itse, jotka kaiken tämän ovat aikaan saaneet? Siveellisesti ryhdittöminä ovat he aina tottuneet livistämään edesvastuusta. Niin he ovat tehneet nyt ja tekevät vastakin. Vaaraa vainuten ovat he ajoissa laittautuneet turvaan ja jättäneet eksyttämänsä joukot kantamaan seurauksia.

— Suuri osa heistä on kunnon työmiehiä, joita voi katsoa syyntakeettomiksi, — selittää seurassani oleva tamperelainen opettaja, joka on saanut olla punaisten pakkotöissä. — He eivät vuosikausiin ole lukeneet muuta kuin heikäläisiä lehtiä ja se on tehonnut heihin kuin myrkky. Näkipä nyt punaisen vallan aikana, mitä sellainen yksipuolinen lukeminen vaikuttaa valistuneempaankin. Kun täällä ei kahteen kuukauteen saanut tietoja muualta kuin Kansan Lehdestä, alkoi niihin lopulta väkisinkin uskoa, niin valheiksi kuin ne tiesikin, ja sitä mukaa kävi mieliala raskaaksi ja synkäksi. Mitä sitten yksinkertaiset työmiehet, jotka ovat tottuneet ottamaan täydestä joka ainoan sanan, mitä heikäläiset lehdet kirjottavat. Niinpä on punakaartilaisten joukossa paljon maalaistyömiehiä ja torppareita, jotka ovat siinä naivissa uskossa, että he taistelevat kotiensa ja kontujensa puolesta. Sen ovat vaikuttaneet sosialistilehtien pöyristyttävät jutut lahtarien muka harjoittamista julmuuksista.

Näin juttelee tamperelainen tuttavani. Hän on kyllä oikeassa, mitä tulee punakaartiin liittyneiden kunnollisten työmiesten syyntakeettomuuteen. He ovat sitä samalla tavoin kuin juopunut on syyntakeeton sikahumalassa tekemiinsä kolttosiin nähden. Mutta eihän laki silti pidä juopumusta lieventävänä asianhaarana. Niinpä ei myöskään voi ketään, joka punakaartin riveissä on vapaaehtoisesti ottanut osaa taisteluun maan laillista hallitusta vastaan, kokonaan rangaistuksesta vapauttaa. Luonnollisesti on vain rangaistuksen ankarimpana kohdattava johtajia ja kiihottajia. Sitä paitsi tulee muistaa, että punakaartiin kuulunut varsinaisesti rikollinen aines ei suinkaan ole niin vähäinen kuin jotkut hentomieliset hyvänuskojat valkoistenkin joukossa ovat tahtoneet väittää. [Varsinkin sodan jälkeen on kuulunut useammaltakin taholta ääniä, jotka punakaartin rikollista ainesta verrattain vähälukuisena pitäen ovat suurimmalle osalle kapinavangeista puoltaneet vapautusta. Ensinnä, sodan syttyessä ja kestäessä, mitä ankarinta menettelyä ja sitten päälle mitä suopeinta ymmärtämystä ja höllintä suvaitsevaisuutta — jopa siihen määrään saakka, että hallitusmuodosta päätettäessä, siis uuden, kapinan järkyttämän Suomen perustuksia luotaessa, on eräillä tahoilla kaikin mokomin tahdottu saada mukaan juuri nuo kapinaan syylliset ainekset! Tuollainen tahditon heilahtelu äärimmäisyydestä toiseen on hyvin luonteenomaista julkiselle elämällemme ja piilevät sen syyt varmaankin suomalaisen luonteen särmikkäisyydessä ja kyräävässä umpikuljuisuudessa.] Parina viime vuosikymmenenä on sosialidemokraattisen puolueen liepeissä laahautuva, kaikkiin konnantöihin kypsyneiden sakilaisten ja kulkurijätkäin lauma pelottavasti kasvanut. Venäläisen hengen kosketus, sota-aikaiset vallityöt, mutta ennen kaikkea meikäläisen sosialismin anarkistinen ja kaikkea rienaava henki ovat tuon aineksen kasvannalle luoneet otollisen ilmapiirin. Ja toisekseen: olisiko aivan vähäinen rikollisten aines, suurimman osan punakaartia ollessa kunnollista väkeä, kyennyt panemaan toimeen kaikki ne inhottavat rikokset, murhat, petomaiset kidutukset, silpomiset, ryöstöt ja murhapoltot, joita kaikkialla punaisten temmellysalueilla on toimeen pantu? [Eikö näistä konnantöistä olisi syy julkaista tarkka ja asiallinen selonteko sekä kääntää se joillekin vieraillekin kielille, etteivät esim. läntisissä naapurimaissa yksinomaan Sirolan kaltaiset suupaltit pääsisi luomaan käsitystä asiain menosta Suomessa sekä täällä muka harjotetusta "valkoisesta terrorista"?] Eipä suinkaan, vaan valtavan osan punakaartista on täytynyt olla sellaisiin tekoihin kypsynyttä, siveellisesti kunnotonta ainesta. Ja kunnollisemmatkin ainekset ovat noista konnantöistä sikäli edesvastuussa, etteivät he päättävästi ja lujasti ole niitä estäneet, vaan antaneet niille ikäänkuin äänettömän hyväksymisensä. Samoin kuin tästä järjettömästä ja katalasta kapinasta on edesvastuussa sosialidemokraattinen puolue kokonaisuudessaan, jopa nekin johtohenkilöt, jotka ovat kapinasta erillään pysyneet, koska he aikanaan eivät ole avoimesti ja jyrkästi asettuneet sitä anarkistista suuntaa vastaan, joka sosialidemokraateista puoluetta hallitsi. —

Mutta seisonhan Tampereen torilla katsellen taajoja vankijoukkoja. Sääli valtaa mieleni, nähdessäni noita synkkään odotukseen vaipuneita iäkkäämpiä työmiehiä, joiden vaimot huolestunein kasvoin ja itkettynein silmin hiiviskelevät vartiaketjun tällä puolen. Harhaan johdettuja ja kevytmielisten johtajainsa jättämiä miespoloisia, jotka ovat kuvitelleet käyvänsä taisteluun onnellisempien olosuhteiden puolesta, mutta ovatkin syösseet vain itsensä ja perheensä onnettomuuteen. Varmaankin on esivalta suhtautuva heihin niin lempeästi kuin lain majesteetti sekä viisas huolenpito rauhan ja järjestyksen turvaamisesta suinkin sallivat. Mutta heidän kiillottajilleen ja johtajilleen sekä konnantöitä harjoittaneille taistelutovereilleen ei tuomio voi olla muuta kuin yksi: maan pinnalta pois!

* * * * *

Seuraavana aamuna herään kadulta kuuluvaan jyrinään. Akkunaan rientäessäni näen tykistöä olevan matkalla asemalle. Valkolakkiset tykkimiehet istuvat hevosten seljissä ja aamuauringon säteet leikkivät noilla mahtavilla aseilla, joita toverini, kenttäpappi, on ruvennut kutsumaan sodanjumalan uruiksi. Kun avaamme akkunan, kuuluu sävel nytkin mahtavana jyrinänä eteläiseltä ilmansuunnalta. Rajuilma on vetäytynyt Lempäälään, jonne tämäkin tykistö on varmaan matkalla.

Tykistön perässä seuraa ratsuväkeä ja sitten jalkamiehiä harmaissa sarkapuvuissaan ja lakissa kuusenlehvä, jota kaikki Tampereen vallottajat näinä päivinä ovat käyttäneet tunnusmerkkinään. Komppaniain ja joukkueiden johtajina marssii jääkäreitä tutuissa vihreissä univormuissaan.

— Suomen armeija! — lausuu toverini juhlallisesti ohi marssivia joukkoja silmäillessään.

Niin, Suomen armeija, se on nyt tosiasiallisesti olemassa ja siinä ovat jo edustettuna kaikki aselajit. Kuin maan alta kohoten on se muutamien ohi kiitävien viikkojen kuluessa syntynyt niistä hajanaisista miesjoukoista, joita sodan syttyessä ympäri Pohjanmaan riensi yhteistä vaaraa torjumaan. Kuinka moniäänisenä piipityksenä soikaan vielä puolisen vuotta sitten niiden huuto, jotka ihmisyyden, kristillisyyden, rauhanaatteen ja ties minkä kauniilta helähtävien aatteiden nimessä riensivät vastustamaan kotimaisen sotalaitoksen perustamista. Nyt se on kaikesta huolimatta ja kuin luonnon pakosta syntynyt ja hentomieliset idealistimme sekä hatarapäiset maailmanparantajamme ovat taas kerran saaneet hämmästyksekseen todeta, että elämän rautaiset lait toimivat kauniista teoriioista vähintäkään piittaamatta ja että ne voimallisesti viskaavat tieltään jokaisen, joka ristiriidassa niiden kanssa yrittää toteuttaa omia maailmanparannusoppejaan.