Katu kumahtelee säntillisten askelten alla ja auringon säteet leikkivät kiväärien piipuissa. Äsken syntynyt Suomen armeija marssii jatkamaan voittojensa sarjaa sekä puhdistamaan isänmaataan roistoista ja joukkohulluuden riivaamista häyrypäistä.
IX.
ETEENPÄIN NELIKERTAISTA YLIVOIMAA VASTAAN.
Joukkomme on muutamia päiviä levähdellyt muhkeassa herraskartanossa ihanan Kuloveden rannalla. Kartano, jossa on kaksikerroksinen tiilinen päärakennus terasseineen, parkettilattioineen ja suurine peileineen, on kuin sattuman kautta säästynyt punaisten ryöstöltä, ainoastaan karjaa ovat jonkun verran verottaneet.
Siellä pitävät pojat hauskaa ja oljentelevat kuin hakkapeliitat Würzburgin linnassa. Mutta jyrkät käänteet kortteeri- ja muvakuussuhteisiin nähden ovat olleet niin tavallisia tällä sotaretkellä ja niinpä tällekin mieluisalle kasteikkoelämälle tulee äkkiloppu.
On lauantai-ilta, olen juuri kylpenyt kartanon avarassa saunassa ja varustaudun mielihyvin viettämään rauhallista lauantai-iltaa jännittävän sotaromaanin ääressä. Mutta silloin tulee yhtäkkiä hälytys.
Puolen tunnin sisällä on joukkomme, kuormastoa lukuunottamatta, sullottuna lähipysäkillä odottavaan junaan, joka huhtikuisen illan hämärässä lähtee hiljalleen mennä kolistelemaan Porin suunnalle. Siellä ovat pitkin päivää tykit harvakseensa jyrähdelleet ja ehkä on matkamme nyt suoraapäätä taisteluun.
Pimeän tullen pysähdytään muutamalle isommalle asemalle, meidät komennetaan junasta pois, miehistö järjestyy asemasillalla ruoturintamaan ja sitten lähdetään marssimaan ylös kylää kohti. Rapakon litkuessa kuljetaan kapeata kujaa ja pysähdytään korkean, pimeän ja synkän näköisen työväentalon pihalle. Se on määrätty yökortteeriksemme, sillä kylän muut talot ovat aikaisemmin tulleiden joukkokuntien hallussa. Muutamilla kynttilänpätkillä valaistaan kolkot, lämmittämättömät suojat, joiden lattioita peittävät pehkuuntuneet, tunkkaiset oljet. Talossa on nimittäin vähäistä aikaisemmin majaillut punikkeja. Ilman illallista, sillä kenttäkeittiömme ja kokkimme tulee vasta kuormaston mukana, saamme vaatepäällä ja saappaat jalassa paneutua oljille, jotka vilisevät syöpäläisistä. Todellakin jyrkkä muutos lähinnä edellisiin yönviettoihin nähden!
Seuraa pitkä ja ikävä sunnuntaipäivä. Ilma on kolea, tuulinen taivas pilvessä ja routainen maa likaisen harmaa. Mitään käskyjä ei anneta ja me saamme nollottaa alallamme pöllyävien pehkujen keskellä. Ainoana vaihtelunamme on jumalanpalvelus, joka pidetään kortteeripaikkamme ryönäisessä kokoussalissa. Joukkoomme kuuluu nimittäin nuori kirkkoherra, joka on osottanut varsin onnistuneeksi kenttäpapiksi. Hän ei kuulu lainkaan niihin sairaloisiin ja tunkeileviin diakonaattikristittyihin, jotka kauhistuneina ehättävät tuomitsemaan, jos sotilaan hampaista sattuu kiukunpuuskassa joku ärräkäs sana singahtamaan tai jos hän kylmän kourissa keikauttaa ryypyn taskumatistaan, ja jotka niin sopivissa kuin sopimattomissakin tilaisuuksissa tarjoilevat imelyyksiään. Hän on raitishenkinen, teeskentelemätön mies, joka vakavalla ja toverillisella käytöksellään pitää joukossa yllä hyvää, siveellistä henkeä ja jota kohtaan miehet tuntevat kunnioitusta. Hän pitää aina sunnuntaiöin jumalanpalveluksia, milloin sopii. Tänään siihen on erinomainen tilaisuus ja kirkkona saa palvella työväentalo — pitäjän kirkko kun sitävastoin on vielä punikkien huostassa.
Salin lattia on olkien peitossa, keskilattialla on pari kuularuiskua ja seinustoilla miesten kiväärit. Miehet istuvat hajanaisina tyhminä lavitsoilla, joukon päällikkö, nuori jääkäriupseeri on sijoittunut kuularuiskulle ja toisen äärellä seisoo pappi, jonka sarkatakin helmasta roikkuu pari pitkää olkea.