Komennetaan levähdys ja mielihyvin laskevat miehet kiväärinsä ja selkäreppunsa sekä heittäytyvät pehmeälle sammalelle. Annan auringon lämmittää selkääni, sytytän paperossin ja otan repustani saksalaisen sotaromaanin. Hiljaisuutta häiritsee vain lähimpien miesten matalaääninen haastelu ja lintujen suruton visertely. Saattaa unhottaa koko sodan ja kuvitella olevansa aholla päivää paistatteleva paimenpoikanen. Ja kun ketju jälleen lähtee metsää kahlaamaan, muistuu poikuusajalta mieleeni samanlainen ketjussa vaeltaminen, kun koko kylän väki oli etsimässä metsään kadonnutta lasta. Kello kymmenen pamahtaa edessäpäin ensimäinen laukaus. Sitä seuraa hetken kuluttua toinen, kolmas … useampia laukauksia. Sitten jyrähtää tykkikin ja jossain etäämpänä vonkuu ilkeästi shrapnelli … vai kranaattiko lie, sillä en ole tottunut niitä vielä äänestä erottamaan. Mutta me kuljemme ääneti eteenpäin, raivaudumme ryteikköjen halki, kiipeämme kaatuneiden puiden yli ja kahlaamme vetisten norojen poikki.
— Ketju nopeammin eteenpäin! — Ketju enemmän vasemmalle! — Ketju seis!
Hiljaisena hyminänä kulkevat käskyt mies mieheltä pitkin ketjua. Kaikki tapahtuu hiljaisuudessa eikä miehiämme ole myöskään helppo huomata ennenkuin aivan läheltä, sillä melkein kaikilla on metsän väreihin hupenevat vihreät puvut.
— Vo-uu! — ujeltaa ilmassa kiitävä pommi, mutta sen vaelluksesta ei kukaan piittaa mitään, sillä sen rata kulkee meistä vielä siksi loitolla.
Jälleen pysähdys ja mieluisa heittäytyminen sammalmättäälle. Otan jälleen kirjani esille, mutta hyvä ystäväni varapäällikkö, joka joulun aikana oli kanssani Vaasasta aseita hankkimassa, nukahtaa viereiselle mättäälle. Hän on nuori ja reipas mies, siviliammatiltaan maanmittari ja pohjalaisen suksikomennuskunnan päällikkönä on hän Suodenniemen, Lavian ja Mouhijärven puolella ollut monessa kuumassa ottelussa. Kun hän jälleen liikkeelle lähdettäessä havahtuu unestaan, lausuu hän iloisesti:
— Kohta tässä päästään taisteluun.
— Mistä sinä sen päätät?
— Kun unessani muurahaiset keskustelivat siitä ja sitten herättivät minut. Hyvä tästä tulee.
Yhä lähempänä vonkuvat kranaatit, kun ketjumme saa käskyn pysähtyä korkean metsäisen harjun laelle. Puiden välitse pilkottaa vasemmalta kirkontorni aavan peltolakeuden takaa. Sinne on arviolta noin kilometrin matka. Päällikkökunta on koolla harjanteen nokalla ketjun vasemmassa päässä. Kutsuvat minutkin sinne voileipää nauttimaan. Sieltä näkee paremmin kirkkomäen ja kun kiikarilla katsoo, näkee selvästi punaisten häärivän kirkkotarhassa. Tornin luukussa seisoo tähystäjä ja kirkkotarhaa ympäröivälle aidalle on ladottu suuria kivenjärkäleitä, joiden takaa pistää näkyviin kiväärinpiippuja. Hyvin kantaisivat sinne jo kiväärimme, mutta laukaukset paljastaisivat ennen aikojaan asemamme, josta punikeilla ei nähtävästi ole vielä aavistustakaan.
Suoraan edessäpäin laskeutuu harju jyrkkärinteisenä alas kapeaan laaksoon, jonka pohjalla on muutamia peltoja. Niiden toisella puolen kohoaa toinen yhtä jyrkkärinteinen metsäharju. Se on jo punaisten aluetta. Siinä, missä mainittu harju kirkon puoleisessa päässään laskeutuu vainioille, on näköjään autio herrastalo, mikä on noin puolitaipaleessa meidän ja kirkon välillä. Tämän kartanon luo saa vasen sivustamme käskyn kaikessa hiljaisuudessa edetä.