Liike suoritetaan onnellisesti ja olemme juuri harvassa ketjussa asettuneet mäenrinteeseen kartanon ulkohuoneiden tienoille. Makaan muutaman sorakuopan reunalla ja varustan mauserpistoolini valmiiksi perällä. Kirkkomäeltä kuuluu harvantaajaista ammuntaa ja silloin tällöin viheltää kuula yläpuolellani. Meikäläisten puolelta ei ole vielä ammuttu laukaustakaan. Muuan miehistämme kiiruhtaa luokseni ja eteenpäin rientäessään sanoo matalalla äänellä:
— Käskettiin peräytyä äskeisille asemille. Tuossa riihen luona kaatui yksi meikäläinen ja varapäällikkö haavottui.
Vai on tässä asiat jo niin vakavasti, ajattelen ja nousen lähteäkseni. Sieltä tulevat jo toisetkin. Neljä heistä kulettaa palttoon päällä kaatunutta ja perässä astuu varapäällikkö, takki verisenä ja pään ympärillä kiireessä kietaistu side. Kuula on kulkenut poskilihaksen läpi, mennen sisään korvan luota ja poistuen läheltä suupieltä. Sama kuula on lävistänyt pään kaatuneelta, joka oli seisonut hänen lähellään.
— Miltä tuntui? — kysyn varapäälliköltä.
— Aivan kuin olisin korvapuustin saanut.
Kaatuneemme oli kuollut silmänräpäyksessä, ääntä päästämättä. Hän on nuori talollisenpoika Oulun puolesta.
Kiiruusti ja matalaksi kumartuneina kulemme savisten peltojen yli äskeiselle rinteelle. Kukin valitsee itselleen suojavan paikan, asettuu pitkäkseen ja laittaa kiväärinsä valmiiksi.
Makaan matalan sammaltuneen kiven suojassa rinnan erään nuorukaisen kanssa. Aseemme ovat edessämme kivellä, ojennettuina vastapäistä harjannetta kohti. Siellä ynnä kirkkomäellä alkaa ampuminen kiihtymistään kiihtyä. Punikit ovat jo selvillä meidän asemastamme.
— Miksei meille anneta jo käskyä ampua? — kyselevät miehet kärsimättöminä.
Samalla alkaakin meidän oikealla sivustallamme paukkua. Rätinä siirtyy nopeasti meitä kohti kuin juoksuvalkea kuivassa katajikossa. Yks kaks on ketjumme joka ainoa kivääri täydessä työssä. Pauke ja rätinä on korvia huumaava ja jos tahtoo lähimmälle toverilleen jotakin sanoa, täytyy huutaa.