Mutta mikä se minua jalkaan tyrkkii? ihmettelen ja käännyn taakseni katsomaan. Siinä lähellä makaa vain eräs meikäläinen ja ampuu. Hänen kiväärinsä suu on lähellä minun jalkaani ja joka kerta kun hän laukasee, heilauttaa ilmanpaine minun jalkaani.
Vaikka viholliset eivät ole meistä kolmea sataa metriä kauempana, on heitä kummankin harjanteen rinnettä peittävän metsän takia vaikea nähdä. Ainoastaan silloin tällöin vilahtaa siellä puiden välitse miehen pää tai hartiat. Täytyy siis ampua jokseenkin umpimähkään.
Yllämme sirisee ja vinkuu yhtä mittaa ja puista lentelee oksia ja kaarnan palasia. Mutta siellä, tuolla päittemme yläpuolella, lisäksi räsähtelee ja paukkuu aivankuin puissa olisi miehiä, jotka paukuttelevat revolverejaan.
— Mitä hittoa se tuo on? — kysyn epämieluisan tunteen vallassa vieruskumppaniltani.
— Ne ovat punikkien kuulia, jotka puihin sattuessaan räjähtelevät.
Ensikertalaiseen vaikuttaa niiden räiske hyvin hermostuttavasti. Niitä paukkuu päällä, takana ja molemmilla sivuilla. Ihan nenäni eteen pirahtaa litistynyt lyijynkappale sellaisesta kuulasta. Korjaan sen taskuuni muistoksi.
Kivääritulen räiskeestä erottuvat kanuunan jyrähdykset, jotka seuraavat nyt tiheästi toisiaan. Shrapnellit ulisevat paljon lähempänä kuin äsken. Niiden yli lentäessä tuntuu kuin joukko helvetinhenkiä kiitäisi ylhäällä ilmojen halki.
Ta-ta-ta … ta-ta-ta! yhtyvät kuularuiskut omalla poljennollaan tähän helvetin konserttiin.
Eiköhän niiden ääneen voisi saada hieman enemmän tunnetta? tulee mieleeni, samalla kuin hymähdän hassunkuriselle ajatukselleni. Itse asiassa vaikuttaa kuularuiskun rätinä paljon tylymmältä ja kuolleemmalta kuin kiväärien pauke. Varsinkin tällä kertaa tuntuu siinä olevan niin omituisen kolkko kaiku.
Ta-ta-ta! Ta-ta-ta! tykyttää se lyhyin jaksoin. En ole ollenkaan selvillä, onko se meikäläisten vai vihollisen ruisku. Kuulaassa kevätilmassa tuntuu sen ta-ta-ta tulevan hyvin korkealta, jostakin pilvien reunalta. Pysähtyessäni sitä hetkeksi kuuntelemaan tuo se äkkiä mieleeni poikasena kuulemani tarinan kuoleman kangaspuista. Tuon tapaisen äänen synnyttävät loimien loppuessa kangaspuiden luvat, kun niitä heilutetaan. Kun nyt joku henkilö tekee kuolemaa, sanotaan läheisessä metsässä kuoleman kolistelevan kangaspuita merkiksi siitä, että elämän kuteet ovat lopussa.