— Esikunta ja koko tämä saki muuttaa toiseen paikkaan ja … vaativat minua mukaan, kun on noita keskeneräisiä töitä.
— Kas sitä, ovatpahan lahtarit tulossa, kyllähän minä olen sen kaikesta nähnyt. Mutta sinä et lähde mihinkään, se on vissi se!
— Mitä tuossa nyt tyhjää! Se on lähteminen.
Itse asiassa ei Komulaisella ollut mitään halua lähteä matkaan, mutta hän pelkäsi jäädä kotiinsa. Ryhtymättä enempää kiistelemään palasi hän työväentalon puolelle. Sillä välin asettui muori ikkunan pieleen ja näki, että pihalla kuormitettiin vankkureita suurella kiiruulla. Siellä näkyi Helli ja Jeskukin hääräävän, mutta Kaino tuli hyvin myrryisen näköisenä omalle puolelle.
— No? — sanoi äiti. — Etköhän sinäkin ala pyrkiä niiden matkaan?
— Kissa heidän sakkiinsa tukkeukoon! — tuiskahti Kaino ja istahti hellanloukkoon, piittaamatta mitään pihalla tapahtuvista lähtövalmistuksista.
Kuultuaan muutosta oli hän ehdottanut päällikölle lähtevänsä mukaan.
— Tule pois, kullannuppuni, — oli päällikkö sanonut hajamielisesti.
Hänen ykskaikkinen hajamielisyytensä oli loukannut Kainoa ja vieläkin enemmän oli häntä suututtanut nähdessään, kuinka loistavin silmin ja voitonvarmana se kaupunkilaisnaikkonen hääri päällikön ympärillä. Hän oli puuhannut lähtövalmistuksissa ja odottanut, että päällikkö kehottaisi häntä jouduttamaan omia matkavalmistuksiaan. Mutta kun se ei ollut puhunut mitään, tuskin ehtinyt häntä huomaamaan, oli hän kiukuissaan jättänyt yhtäkkiä kaikkia silleen ja lähtenyt omalle puolelleen. Kun ei kelpaa, niin ei hänkään halua itseään tyrkyttää!
Isä palasi taas omalle puolelle, sylissään kaikenlaisia myttyjä.