Äkeänä ja mitään puhumatta, kukin omassa nurkassaan, kulutti Komulaisen perhe pitkää iltapäivää. Jeskukin oli alakuloinen eikä sohonut luudanvarrellaan lahtareita, kuten tavallisesti. Äidin sukkapuikot vain silloin tällöin kilahtivat toisiinsa.
Illalla kun sisarukset olivat asettuneet vuoteeseen, sanoi Helli nyyhkyttävällä äänellä:
— Minä vain en rupea lahtarien kanssa tanssimaan … enkä tanssi muutenkaan, ennenkuin punakaartilaiset voittavat ja tulevat takaisin.
— Kaikkia sinä puhutkin, kuka semmoista nyt ajattelisikaan, — vastaa siihen Kaino.
* * * * *
Seuraava päivä alkoi samoissa merkeissä, mutta puolenpäivän tienoissa juoksi Jesku ulkoa sisälle ja huusi:
— Lahtaleita tulee niin että… voi kun niitä onkin paljon.
Äiti kurkisti ikkunasta ja näki kylän läpi kulkevalla tiellä marssivan pitkät jonot miehiä, joilla oli valkoiset nauhat käsivarressa. Tytöistä ei kumpikaan liikkunut paikaltaan. Kylässä vallitsi sinä iltapäivänä vilkas elämä, mutta ylhäällä työväentalon tienoilla oli hiljaista ja autiota.
Seuraavana päivänä alkoi pihalta yhtäkkiä kuulua äänten sorinaa ja rattaiden kolinaa.
— No nyt niitä sen kappaleita tulee tännekin! — sanoi äiti ikkunasta katsoessaan.