Nyt ei Hellikään malttanut enää pysyä paikoillaan, vaan tuli ikkunan ääreen huomioita tekemään.
— Kaikkia tässä nyt kurkistellaankin, — sanoi Kaino, joka ei ollut paikaltaan liikkunut.
Kokonainen valkokaartilaiskomppania majottui työväentalolle. Ulkoa kaikuivat taas monenlaiset äänet, mutta Komulaisen väki pysyi tarkoin sisällä ja vietti päiväänsä tympeässä äänettömyydessä.
Iltapuolella astui tupaan keski-ikäinen valkokaartilainen, tervehti kohteliaasti ja tiedusteli, suostuisiko talon emäntä keittämään kahvia hänelle ja parille hänen toverilleen. Kahvit ja sokerit hänellä oli matkassaan.
— Saattaa kai tuota keittää, — vastasi äiti pitkän äänettömyyden jälkeen ja ryhtyi laittamaan tulta pesään.
Kahvin valmistuessa tulivat toisetkin sisälle. Ne olivat nuoria, nähtävästi herrasmiehiä, kuten ensiksi tullutkin, ja kaikilla oli viheriä univormu. Viimeksi tullut tervehti kohteliaasti kädestä pitäin, kaikkia talon ihmisiä. Sitten istahti hän lähelle tyttöjä ja alkoi vilkkaasti haastella. Tytöt olivat aluksi hölmistyneitä, mutta eivät voineet olla vastailematta ja ykskaks alkoivat he jutella aivan tavalliseen tapaan.
Sinä iltana virkkoi Helli, tyttöjen asettuessa yhteiseen vuoteeseensa:
— Komea ja hupainen poika se … se jolla oli musta näppy toisessa poskessa.
— Niinkuin noita nyt ei olisi komeampiakin nähty, — vastasi Kaino.
Aamulla pukeutui Kaino huolellisesti ja laittaessaan tukkaansa kamarin peilin edessä hyräili hän iloisesti.