— Hm! — ynähti äiti sitä kuullessaan ja veti tavallista äänekkäämmin nuuskaa nenäänsä.
Kun Helli päivemmällä katosi huoneesta, asettui Kaino häntä etsiessään akkunan ääreen. Hellin näki hän valkokaartilaisten joukossa työväentalon pihalla. Siellä savusi kenttäkeittiö, jonka ääressä hääri pieni, vikkelä mies, edessään valkoinen esiliina. Helli virutti sankossa astioita ja jutteli lähellä seisoskelevien sotilasten kanssa.
Kaino ei ollut selvillä, pitikö hänen näkemästään harmistua vai mitä. Päivä paistoi täydeltä terää ja ilma oli keväisen herttainen. Häntä veti väkisinkin ulos.
Hän pysähtyi portaille, hyräili ja oli tähystävinään alas kylään.
— Tulkaapas tekin, neiti, tänne meitä auttamaan, — huusi hänelle kokki.
Kaino laskeusi portailta ja alkoi touhuta yhdessä sisarensa kanssa. Kun päivällinen oli valmis, söivät he soppaa sotilasten seurassa ja nauroivat näiden leikinlaskuille.
Aterian loputtua istahti muuan sotilaista kivelle, otti taskustaan huuliharpun ja alkoi soittaa. Se oli kevyt tanssisävel. Kainon silmissä leimahti ja hänen jalkateränsä alkoi kuin itsestään hakata tahtia.
Silloin ilmestyi siihen sisältä se mustanäppyinen, liukas ja komea poika.
— Tässäpä sopisi pyörähtääkin, — sanoi se iloisesti ja kumarsi
Kainolle.
Kaino ponnahti ylös kärrynaisalta, jossa hän oli istunut, nojautui poikaan ja tanssi alkoi. Pian oli Helli mukana erään toisen sotilaan parina.