Huuliharpun säveleet kuullessaan siirtyi äiti tavalliselta paikaltaan hellan äärestä ikkunan pieleen. Hän näki kummankin tyttärensä, kasvoilla onnellinen hymy, pyörivän niin että hameenhelmat siipenä ilmaa lakaisivat. Ja suu leveässä hymyssä istui Jesku kivellä ja haukkasi suurta voileipää.
Silloin alkoi äidin rinnassa niin oudosti liikahdella. Muistellessaan kaikkea kulunutta sekä ajatellessaan miestään, joka harhaili kohti tuntemattomia kohtaloita, herahti hänen silmistään pari katkeraa kyyneltä, jotka vierivät hiljalleen poskea alas ja muodostivat pari vakoa ylähuulelle tuhraantuneeseen nuuskaan.
XIV.
PUNAKAARTILAINEN.
"Ei, sittenkin minä otan sen tienvierivainion ja niityn sen takaa… Ja siihen riihimäelle laitan tupakantin ja navettakartanon. Ne pellot, ne…"
Antti Syöperin pää nyykähti alas ja ajatus katkesi kesken. Unissaan oli hän kuitenkin rakentavinaan tupaa siihen riihimäelle, hekumoiden tietoisuudella, että siinä ympärillä levenevät saviset ja mehevät pellot olivat hänen omiaan, joista hänen ei tarvinnut tehdä päivätöitä penninkään edestä.
Antti Sjöberg eli Syöperi, kuten häntä kaikki nimittivät, oli jo yli viidenkymmenen miehiä. Hänellä oli erään Keski-Hämeen pitäjän metsäkulmalla pieni torppa, jossa hän muorinsa kanssa kahden oli nuoruudestaan saakka elää kituuttanut. Pari tytärtä oli palveluksessa ja poika oli ollut töissä kaupungissa, jossa hän äskettäin oli akottunut. Oliko hänkin mukana punakaartissa vai ei, siitä ei Syöperillä ollut tietoa.
Se oli kurja ja karu sydänmaan sopukka, jossa hänellä oli mökkinsä. Suurella vaivalla oli hän vuosikymmenten kuluessa saanut kivien ja louhien keskelle purastetuksi sen verran peltoa, että hyvinä vuosina tuli vapunpäivään asti omillaan toimeen. Kahta lehmää useampaa ei ollut koskaan voinut pitää. Ja ulostekoja tästä viheliäisestä torpasta oli kuitenkin sataviisi markkaa rahaa sekä päivätöinä yksi viikko hevosen kanssa ja yksi ilman hevosta. Siihen se hupenikin kaikki, mitä omilta töiltä liikeni, eikä vanhan päivän varaa kertynyt, vaikka kuinka olisi ahertanut ja säästänyt.
Tyytyväisenä ja sitkeänä vanhan kansan miehenä oli Syöperi kuitenkin elellyt vuodesta vuoteen epäkiitollisella konnullaan. Sosialisti oli hän ollut vasta muutamia vuosia. Se oli käynyt sillä tavoin, että hänen isäntänsä, paksu, punanaamainen ja itara mies, oli uhannut korottaa hänen torpanvuokraansa, minkä johdosta heidän välilleen oli kehittynyt tuima riita. Silloin oli Syöperi mennyt ensi kerran työväenyhdistyksen kokoukseen ja sen jälkeen oli hän alkanut säännöllisesti tilata "Työmiestä". Se oli vähitellen saanut hänet näkemään asiat kokonaan toisessa valossa. Häneen oli syöpynyt yhä syvempi katkeruus talollisluokkaa ja yleensä varakkaita kohtaan. Ja jos katkeruus milloin hetkeksi hellitti, tarvitsi vain hänen nähdä isäntänsä ja se leimahti kohta uuteen liekkiin. Maatyölakkoihin oli hän viime keväänä ottanut lujasti osaa ja ulostekojaan ei hän ollut koko viime vuodelta suorittanut. Isäntä oli sen johdosta hakenut hänelle häätötuomion, mutta juttu oli vielä kesken ja Syöperi asui edelleenkin torpassaan.
Sille kannalle olivat asiat kehittyneet, kun puhkesi yhtäkkiä sota. Syöperi pysyi aluksi kotimökillään, sillä hän piti itseään liian vanhana mukaan lähteäkseen. Mutta kun "Työmies" sisälsi yhä pöyristyttävämpiä juttuja lahtarien julmuuksista ja kuinka ne surmaavat järkiään köyhän kansan sekä hävittävät heidän asuntonsa maan tasalle, kävi hän todella levottomaksi eikä voinut pysyä enää alallaan. Kysymys oli kotikonnun puolustamisesta.