Yhä tympeämmäksi tunsi Syöperi mielensä.
— On tämä yhtä mustalaissakkia, — ei hän kerran voinut olla sanomatta muutamalle vanhemmalle toverilleen, jonka kanssa hän uskalsi vapaammin jutella. — Ei ikinä tälle sodalle tule kunnon loppua.
Mutta kotiin hän ei tahtonut vieläkään lähteä. Häntä pidätti siitä jonkunlainen häveliäisyys, ikäänkuin tunne siitä, että lähtee kesken päivin työstä.
Oli jälleen peräydytty "uusiin asemiin", kun hän uudelleen ryhtyi vahtipalvelukseen. Siellä sai hän parina päivänä olla tulessa, mutta sitten peräydyttiin taaskin. Sitä mukaa, kuin kevät edistyi, siirtyi punainen rintama etelää kohti.
— Valehtelevat ne, piru vieköön, nuokin! — murahti Syöperi eräänä iltana sille toverilleen, jonka kanssa hänellä oli tapana puhua avonaisemmin, sekä viskasi kädestään "Kansan Lehden". — Ne puhuvat vain meikäläisten voitoista, mutta mitä hiton voittoja nämä tällaiset ovat! Taaksepäinhän tässä on kulettu yhtä mittaa.
— Kyllä sen jo kaikesta näkee, että hullusti meille lopulta käy, — myönsi toveri. — Kaduttaa minua, että tuli ollenkaan sotketuksi itsensä koko juttuun. Jahka tilaisuutta aukenee, niin hiiteen minä nakkaan kiväärini ja lähden kotimökille.
Moniaan päivän kuluttua toveri panikin uhkauksensa täytäntöön ja hävisi teille tietämättömille. Samanlaisia tapauksia alkoi sattua yhä useammin. Esikunnan miehet olivat hädissään, he puhuivat toisinaan hyvällä ja maalailivat kauniin värein edessä olevaa ihanneyhteiskuntaa, toisinaan kiroilivat ja uhkailivat sekä naulasivat julkisille paikoille julistuksia, joissa karkaamiset ampumisen uhalla kiellettiin. Mutta siitä huolimatta jatkui niitä melkein joka päivä. Se oli muuttunut kuin taudiksi, joka haaskasi punaista armeijaa yhtä pahasti kuin valkoisten kuulat. Tampereen menetyksestä ja saksalaisten maahan tulosta liikkui joukkojen keskuudessa mitä moninaisimpia ja suurenneltuja huhuja ja ne olivat omiaan jouduttamaan punaisen armeijan hajoamisprosessia.
* * * * *
Syöperi oli yhä joukon mukana, vaikka hän usein itsekseen ihmettelikin, että mikä se häntä siellä oikein pidätti. Mutta tarkkaan ajatellessaan täytyi hänen myöntää, että häntä hävetti muorinsa. Tulla sillä lailla kotiin, aivankuin kesken rupeaman työstä! Tiesihän hän kyllä, ettei muori hänelle ilkkuisi, mutta sittenkin tuntui kotiin paluu niin ilkeältä. Kerran sinne oli kuitenkin lähdettävä, sen hän tunsi, mutta hän tahtoi lähteä avonaisesti eikä karkaamalla.
Muutamana huhtikuisena lauantaina se sitten täyttyi hänen mittansa ja hän jätti paikkansa punaisessa armeijassa.