Hän oli nähnyt kurittomuuden, ryöstönhimon ja kaikenlaisen vallattomuuden päivä päivältä kasvavan. Jonkunlaisella tympeämielisellä tylsyydellä oli hän syrjästä seurannut tapahtumain kulkua ja tehtävänsä koneellisesti toimittaen vetäytynyt yhä kiinteämmin kuoreensa.
Oli asetuttu varustuksiin muutaman suuren rautatieaseman ympäristölle. Sinne oli kerääntynyt eri suunnilta joukkoja pariin tuhanteen mieheen. Aseetonta väkeä oli miltei toinen mokoma. Öisin punotti taivaanranta eri suunnilla, kun työstämään hajaantuneet joukkokunnat polttivat taloja. Ja asemalle kertyi yhä suuremmat määrät ryöstettyä tavaraa.
— No on tämä peliä! — mutisi Syöperi ja häntä melkein itketti sulasta harmista.
Kerran tapasi hän muutaman vakavamman ja iäkkäämmän maalaistoverinsa ryöstämässä eräässä torpassa, jonka asukkaat olivat jättäneet autioksi.
— Kehtaatkin! — ei Syöperi voinut olla sanomatta. — Ja vielä tällaisesta paikasta! Näethän sen nyt kaikesta, että tämä on torppa!
— Joo, joo, kyllä tätä ei anna Jumala eikä ihmiset anteeksi, — vastasi toveri itkevällä äänellä, mutta kantoi siitä huolimatta pois ryöstämiään tavaroita. [Tällaisen tapauksen kertoi minulle Vammalassa eräs iäkäs nainen.]
Ryöstön, hävittämisen ja tärvelemisen himo oli syöpynyt kuin tauti joukkoihin ja harvat säilyivät siitä puhtaina.
Mainittuna lauantaipäivänä sattui Syöperi joutilaana seisoskelemaan aseman luona. Siinä hänen lähellään neuvotteli joukko päälliköitä aseman puolustamisesta, sillä juuri oli saatu tietoja lahtarien lähenemisestä. Naapurikylästä oli jo eilen kuultu tykin jyrinää. Asemarakennuksen katolle oli kiireessä rakennettu ampumalava ja muutamat miehet sijottivat sinne parhaillaan kuularuiskua.
— Tuo sepän tölli tuolla maantien vieressä on ihan ampumalinjalla, — huusi yksi katolla askartelevista miehistä. — Kuularuiskusta ei sille suunnalle ole mitään apua, jos se saa paikoilleen jäädä.
— Minkä henkinen mies se seppä on? — kysyi yksi päälliköistä.