— Liekö tuo seppä itse minkään henkinen, — vastasi katolla oleva mies, — mutta sen pojan sanovat kuuluneen lahtarikaartiin.
— Mitäs siinä sitten muuta on kuin polttaa sen töllin pois tieltä, — sanoi päällikkö.
He neuvottelivat vielä hetkisen keskenään ja sitten kääntyi äskeinen päällikkö Syöperin puoleen.
— Kuulkaas, menkää ja sytyttäkää tuo tölli tuolla maantien vieressä palamaan.
— Niin minäkö? — sanoi Syöperi hitaasti ja otti piipun hampaistaan. — Siitä ei tule mitään, että minä rupeisin köyhän miehen asuntoa polttamaan. Enkä polttaisi rikkaankaan taloa. Ei se meidän asiaamme eteenpäin vie.
— Suu kiinni ja tee niinkuin käsketään! — ärähti päällikkö.
— Pidä itse suusi kiinni! Kyllä minä olen jo tarpeekseni totellut tätä rosvokomentoa, mutta nyt se saa piisata.
Kerta alkuun päästyään tunsi Syöperi suuttumistaan suuttuvansa.
— Tuommoisia päälliköitä, jotka ovat aina olleet ensimäisiä pakoon pötkimässä. Kyllä sitä kortteeripaikoissa osataan komennella ja herrastella, mutta toiset ne on, jotka rintamalla ovat saaneet työn tehdä. On piru vie tämä ollut taistelua ihanneyhteiskunnan puolesta: yhtä rosvoamista ja polttamista. Sitä vain kadun, että lähdinkään mokomaan rosvosakkiin. Mutta nyt minun onkin viimein mittani täysi ja minä lähden kotiin. Tuoss'on kiväärinne!
Syöperi iski kiväärinsä asemasillan kivitykseen, niin että perä halkesi, ja lähti enempää puhumatta kävelemään pois.