— Ottakaa kiinni se hullu! Ampukaa sitä pirua koiville! — kuului päällikköjoukosta huutoja.
Mutta kukaan ei tehnyt liikettäkään lähteäkseen Syöperin perään. Päätään kääntämättä, hartiat kumarassa ja pitkät kädet sivulla heiluen kulki tämä eteenpäin laahustavin askelin aivankuin olisi kyntöpellolta palannut. Hänen olemuksessaan oli jotakin noli-me-tangere-varotusta ja sen vuoksi ei kukaan totellut päällikköjen käskyä ottaa hänet kiinni.
Vasta kun hän oli ehtinyt etemmäs, pamahti aseman luona muutamia laukauksia. Mutta Syöperi ei ollut niistä millänsäkään, vaan jatkoi päätään kääntämättä matkaansa ja hävisi hetken kuluttua metsän suojaan.
* * * * *
Metsätietä ja polkuja kulkien pääsi Syöperi onnellisesti kotiinsa.
Hän pysähtyi pihalle ja silmäili ympärilleen. Kaikki oli ennallaan. Hän nosti kohdalleen sahrat, jotka katoksessa olivat kaatuneet kylelleen ja astui sitten talliin. Ruuna nosti päänsä parren yli ja hörhötti. Hän silitti sen turpaa, taputti lautasille ja heitti heinätukon eteen. Vasta sen tehtyään astui hän sisälle.
Muori istui karsinaloukossa ja kirnusi vanhalla mäntäkirnullaan. Hän ei ollut ulottunut ikkunasta näkemään miehensä pihalla liikkuvan.
— No? — sanoi hän ja kirnu pysähtyi oitis.
Tuohon yhteen pikku sanaan sulkeutui kaikki se hämmästys ja uteliaisuus, jota miehen odottamaton kotiin ilmestyminen hänessä herätti.
— Mitä no? — ärähti Syöperi. — Turuuta vain sitä kirnuasi eläkä tyhjää töllötä. Enhän minä mikä ulkomaan elävä ole.