— Olipas se! Noinko sinä annat piian talossasi valtikoida? — sammalsi hän lopuksi.
No, harmittihan tämä lehtoriakin, harmitti molemmilta puolin. Mutta ensinnä täytyi vieraan nähdä, että hän oli isäntä talossaan.
— Käyn sitä torumassa, — sanoi hän ja lähti kyökkiin.
Mutta kuta lähemmäs päämäärää hän tuli, sitä alemmas painui hänen rohkeutensa.
— Tuota… kuinkas Mari nyt sillä tavoin? Marihan vallan unhottaa, että minä olen täällä isäntä.
— Kyllä se tiedetään sanomattakin. Mutta näyttäköönkin sitten, että hän on isäntä, älköönkä antako kaikenlaisten juoppolallien täällä mekastaa. On se sitten kaunista kuulla syrjäisten lörpöttävän, kuinka lehtorin puolella pidetään sellaista ja sellaista elämää. Kun hän on isäntä, niin näyttäköön tai muuten tulen minä ja näytän.
Entistä hermostuneempana palasi lehtori huoneeseensa. Hän korjasi konjakkipullon pois ja ilmotti, että hänen täytyy lähteä vielä koululle. Se oli tietysti vain tekosyy, jolla hän koetti jouduttaa insinööriä lähtemään, ennenkuin Mari tulee uudelleen ja panee uhkauksensa toimeen.
Yhdessä he lähtivät ulos. Insinööristä erottuaan käveli lehtori kadulla ilman päämäärää ja oli pahalla tuulella. Se keveä ja iloinen mieliala, jonka vallassa hän puolelta päivin oli ollut, oli nyt tipotiessään. Hän oli harmissaan sekä insinöörille että Marille.
Hetken käveltyään juolahti hänen mieleensä pistäytyä parhaan ystävänsä ja virkatoverinsa, matematiikan lehtorin luo. Se oli vanha poika, kuten hänkin, mutta olonsa se oli järjestänyt hiukan toisin. Sillä ei ollut mitään omaa taloutta, vaan asui hän kahdessa huoneessa, jctka talon puolesta pidettiin kunnossa, ja syömässä kävi hän klubilla.
Ystävykset asettuivat takkavalkean ääreen tupakoimaan.