— Niinpä tietenkin.
— Tuosta pojasta se tulee oikein liukas himoliemen keittäjä, jahka joutuu, — arveli Risto hyvillään.
Potkastuaan itsensä jo menemään pysähtyi hän äkkiä ja huusi
Kota-Heikille:
— Muistakin olla ölvinä, kun hurtat taloon tulevat! Ja parempi olisi, sinä kun olet tuollainen hätähousu, että laitat itsesi semmoiseen työhön, missä sinun täytyy pakosta olla niihin selin. Rupea vaikka sitä keskeneräistä pärekoriasi rakentamaan ja ole hyvin touhussasi.
* * * * *
Poliisit etenivät hitaasti kuin kertoja, jonka kertomus hajaantuu lukuisiin episoodeihin. Syrjiin erkanevia metsäteitä eivät he mitenkään malttaneet sivuuttaa, ottamatta ensin selkoa, minkälaisille työmaille ne päättyivät. Kuta vähäpätöisempi, kapeampi ja luikertelevampi sellainen tie oli, sitä lupaavampi. Usein he sellaisia pitkin olivat osuneet suoraan käynnissä olevalle tehtaalle. Nyt he kuitenkin turhaan kahlasivat metsiä ja nuuskivat ilmaa. Mitään ei löytynyt, vaikka kirkonkylällä oli kerrottu, että Tuulenperällä taas tätä nykyä keitetään pontikkaa, niin että metsät aamuisin ovat yhtenä savuna. Kelkkatietkin päätyivät kaikki tällä kertaa luvallisiin pisteisiin: mökkiläiset olivat vain käyneet polttopuita tai luudaksia hakemassa.
Sillä aikaa tapahtui Tuulenperän näkymättömiä johtolankoja pitkin vilkas tietojen vaihto. Koko laaja ammattikunta oli jalkeilla ja niinpä poliisien lähestyessä pääperukkaa oli kaikkialla ryhdytty jo tarpeellisiin varokeinoihin. Poliisien ei pitänyt ainoassakaan töllissä tavata muuta kuin viattomia, arkiaskareissaan hääriviä ihmisiä. Nämä olivat kuluttaneet jo puolen päivää ja saalis supistui niihin pariin pulloon, jotka he olivat takavarikoineet Notkon Maijan pöytäkaapista. He eivät olleet hyvällä tuulella. Varmasti täällä keitettiin ja ties kuinka monen tehtaan ohi he nytkin olivat kulkeneet.
Mutta ihan mökkiperukan laiteella potkasi heitä vihdoinkin puolittainen onni. Siinä johti metsään vielä kelkan jälki, jonka keskellä oli hyvin tallattu jalkapolku. Nuorempi poliisi ei olisi viitsinyt enää sinne lähteä, mutta Komi ei hellittänyt. Hän huomautti, kuinka askelten jäijissä näkyi nokea. Sehän oli varma merkki siitä, että kulkija oli tallustellut tulen vaiheilla. Nuorempi sai jäädä hevosta pitämään, kun Komi väsymystä tuntematta lähti polkua seurailemaan. Mentyään ainoastaan muutamia kymmeniä askelia päästi hän ilohuudon. Nuorempi jätti hevosen ja lähti juoksujalkaa paikalle. Siellä totesi hän viinatehtaan olemassaolon.
Mutta se oli jo kylmilleen jätetty. Pata oli korjattu pois, jälellä oli vain tyhjä rankkitynnyri, hattu, kaksi piippua, jäähdytysastia, ämpärirani ja tyhjä säkki. Mutta kaikesta päättäen oli tässä ihan vasta, viimeistään toissa yönä, keitetty viinaa. — Varmasti se on Piippu-Riston laitoksia, sen mökki on tässä lähinnä, — sanoi Komi. — On parasta, että lähdemme suoraapäätä sinne mökille, niin pääsemme kukaties käsiksi tuoreeseen varastoon. Sitten voimme palata tänne hävittämään nuo laitokset.
Kiiruusti he palasivat tielle ja lähtivät laukkaa ajamaan Piippu-Riston mökille. Päämestari piti nyt kerrankin yllätettämän.