Risto oli Kota-Heikin tehtaalta palattuaan ehtinyt käydä metsästä hakemassa kelkkakuorman puita ja istui nyt syömässä. Hänen eukkonsa nykki villoja ja äitimuori istui nurkassa vuoteensa reunalla ja imi piippua. Molemmissa naisissa oli samaa tenhoavaa rumuutta kuin Ristossa itsessäänkin. Heissä oli kaikissa jotakin kuusen juurakkoa muistuttavaa, nokista, rosoista ja monipiikkistä. Jokainen oli näköjään hyvin rauhallinen, mutta pinnan alla oli levotonta jännitystä — kuten oli tällä haavaa kaikkien muidenkin tuulenperäläisten laita.
Tuvan edestä kuului reen ratinaa ja kohta sen jälkeen työntyivät poliisit sisään.
— No, missäs teillä on se viinavarasto? — kysyi Komi, heti suoraa asiaan käyden.
— Niin viinakovarasto? — vastasi Risto pöydän äärestä venytellen. —
Kunpa olisikin viinavarasto, niin eri tuulella tässä oltaisiin.
— Mitäpäs tuossa tyhjää kiertelee. Tuostahan me läheltä löysimme sinun tehtaasi, jossa vasta kuulut keittäneen.
— Tehtaan? Oliko todellakin tässä meidän lähellä tehdas?
— Vielä tuossa on olevinaan!
— No ei paikkaa! — yhtyi nyt muorikin. — Vai tehdas tässä aivan lähellä! Kukahan kumma siinäkin uskalsi mennä keittämään?
— Ja mistä niillä on viljatkin, — lisäsi Riston eukko. — Eihän tuota meikäläisille tahdo olla syötäväksikään.
— Mitäpäs muuta kuin ruvetaan syynäämään, — sanoi Komi.