He ryhtyivät tutkimaan lumihankea tuvan ympäriltä. Polkivat hikipäässä ja sohoivat seipäällä. Risto sahasi renkun ääressä puita, nysä ryöhäsi hänen nenänsä alla ja tavan takaa käänsi hän päätään sekä kurkisti olkapäänsä yli poliisien hommia. Hänen sydänalassaan hytkähteli niin hauskasti ja tuon tuostakin levisi rosoiselle naamataululle vahingoniloinen irvistys.
Hiestyneinä palasivat poliisit tupaan. Risto lopetti myöskin työnsä ja tuli sisälle. Eukko oli sillaikaa kiehauttanut oikein porukahvit ja tarjosi nyt poliiseillekin. No, mitäpäs siinä, eihän heidän auttanut mököttää ja näyttää pahaa tuultaan. Sitäpaitsi oli kahvi jo näillä päivin ja sellaisen ropotin jälkeen enemmän kuin paikallaan.
Kahvia juotaessa työntyi tupaan kirkonkylän Mäkelän renki, joka palasi metsäsaralta halkokuormaa noutamasta. Hän asettui pesän eteen lämmittelemään, laittoi savukkeen palamaan ja näytti totista naamaa. Mutta hänen silmäkulmassaan vilahti veitikka, kun hän yhytti Riston katseen. Poliisien huomaamatta kohotti hän etu- ja keskisormensa ylös. Risto nyökäytti myöntävästi ja antoi silmäniskulla tietää, että sitten, jahka poliisit ovat lähteneet…
Ne lähtivätkin heti kahvin juotuaan. Jokainen sulloutui akkunan ääreen katsomaan heidän jälkeensä. Sinne ne ajoivat löytämälleen tehtaalle.
— Ei kai siellä enää mitään ole? — kysyi Mäkelän renki.
— Ei muuta kuin tyhjä rankkitynnyri ja pari kelvotonta piipunrania,— vastasi Risto huolettomasti.
— Tietävätköhän nuo Runnissa olla varuillaan? — arveli muori.
Runnin Leena oli hänen tyttärensä ja siis Riston sisar.
— Kyllä sinne on tieto toimitettu, — ilmotti Risto. — Niin isännällekö sinun piti saada? — kääntyi hän rengin puoleen.
— Joo, se sanoi tilanneensa pari purkillista.