— Mikäs se Anttia nyt niin laulattaa? — kysyi Komi epäluuloisesti.
Antti säpsähti ja oli aivan pilalle hätääntyä. Vainusiko se jotakin? Huomasikohan se pullot hänen povitaskussaan? Etteihän se ryökäle vain tulisi kopeloimaan! Silloin ne olivat mennyttä kalua niin isännän pullot kuin hänen omansakin.
— Laulelinpahan vain tässä yksinäni, — vastasi hän rauhalliseksi tekeytyen, samalla kuin päässä vilisi tuhansia ajatuksia.
Komi näytti tähtäävän häntä yhä uhkaavammin. Mutta jopas juolahti rengin päähän pelastuksen tuuma.
— Tuota, huomasittekos Käärmekurun laiteelta savua nousevan? — kysyi hän, äänessään mitä vilpittömin sävy.
— Mistä? — kysyi Komi epäillen.
— Käärmekurun laiteelta, noin puolen kilometrin päässä tästä ja täältä mennessä vasemmalla puolen. Juuri vähää ennen kruunun metsän rajaa.
— Mitä savua se muka olisi ollut?
— Mistäs minä hänet tiedän. Ei minulla ollut aikaa käydä läheltä katsomassa.
— Taisivat silmäsi valehdella.