Koko pitäjän oli yks-kaks vallannut todellinen lumppukuume. Kaikilla kylien ja talojen välisillä teillä nähtiin kiitävän ryysyistä täyttyviä rekiä ja kelkkoja, niin että Ryynäsestä lähtien ulottui kaikille pitäjän kulmille monijatkoiset ostajaketjut, joita myöten kirkonkylää kohti suoltui suurempia ja pienempiä ryysykuormia. Monet kymmenet aivot olivat kiihkeässä työssä, laskiessaan voitonmahdollisuuksia, ja kaikkialla taloissa ja tölleissä keikkuivat puntarit ja pölisivät vanhat, vuosia sitten käytännöstä jääneet vaateriekaleet. Taloissa ja tölleissä vallitsi kuumeinen kiiru ja touhu, penkkien alustat, uuninpäälliset ja ullakonloukot nuuskittiin tarkoin ja päivänvaloon vedettiin kaikki tomuiset jätteet ja riekaleet, joilla suinkin oli joskus maailmassa ollut kunnia palvella ihmisruumiin verhoina. Varrettomat sukannenät ja nenättömät sukanvarret, monihetulaiset takinhihat ja niin taajaan paikatut housunjätteet, että alkuperäisen kankaan laatua ei taitavinkaan asiantuntija olisi kyennyt määrittelemään, saivat sinä päivänä kunnian keikkua puntarin nenässä sekä olla riitakapulana ostajan ja myyjän välillä. Nappeja ja asiaankuulumattomia kankaankaistaleita ratkottiin irti, riideltiin, tingittiin ja ennenkaikkea lasketeltiin meheviä kokkapuheita.
Monia hullunkurisia ja surullisen iloisia kohtauksia sattui noina kuumeisina lumppupäivinä. Pysyväisimmän sijan pitäjän historiassa sai kuitenkin Peltolan syytinkivaarin ja saman talon ruotilais-Sakan välillä sattunut kohtaus. Senvuoksi kerrottakoon se tässäkin osotukseksi, kuinka mammonanhimo noina päivinä tempasi pyörteisiinsä kaksi tutisevaa vanhustakin.
Peltolan vaari oli jo puolenpäivän korvissa saanut kelkkahäkkinsä lumppuja täyteen ja oli nyt paluumatkalla, aikoen vielä samana päivänä ehtiä toisenkin kuorman hankkia. Hän laski ansainneensa jo hyvän joukon toista markkaa ja voitonhimo oli saanut hänet kokonaan valtaansa, niin ettei hän tuntenut väsymystä eikä nälkää. Keppelästi jalkojaan siirrellen asteli hän kelkkaansa vetäen talojen välisiä oiosteitä ja siunasi mielessään oivallista keliä.
Erään riihen ohi kulkiessaan sattui hänen silmäänsä tokko, joka oli pistetty peräseinän savulukkuun. Se oli ilmeisesti vaatetta ja hän katsoa tirkisti lähempää. Totisesti, siinä oli vanha, nokinen ja mykkyrään kääritty sarkatakin kulu! Sarkatakki, joka painoi ainakin kymmenen kiloa!
Hän heitti kelkan jutkon kädestään ja rupesi tempasemaan takkia aukosta, mutta silloin huomasi hän tietä pitkin lähenevän jonkun jalankulkijan. No, annahan olla, ajatteli vaari, pistäynpä talossa lumppuja kysymässä ja otan takin palatessani, siksi tuokin ehtii tästä näkymättömiin suoria.
Mutta talossa ei ollut enää lumppuja, ostaja oli juurikaan lähtenyt kelkkoineen.
Kuka vietävän ostaja tännekin oli jo ehtinyt? Ja selville kävi, että Peltolan ruotilainen, vanha Saka-vaari, oli käynyt täällä apajan tyhjentämässä. Se harmitti vaaria kovin. Hän ei ollut koskaan sietänyt Sakaa, joka ikänsä oli ollut laiskansitko mies ja sen vuoksi nyt vanhoillaan joutunut kunnan elätiksi. Nyt se oli omin lupinsa ehättänyt kahvirahoja itselleen tienaamaan, vaikka sen olisi pitänyt pysyä kotona tunkiohavuja hakkaamassa.
Mitähän teitä se senkin laho oli tästä lumppuhommasta vainunnut, harmitteli vaari, tietämättä että Sillankorvan Matti oli Peltolan pihan läpi ajaessaan huutanut Saka-vaarille suuren lumppu-uutisen ja siten saanut hänessäkin voitonhimon hereille.
Tyhjin toimin palasi vaari tielle ja läheni riihtä. Mutta sen nurkalla huomasi hän puoleksi täytetyn lumppukelkan sekä takana miehen, joka kumarruksissaan pynttäsi jotakin vaaterepaletta lumihankeen.
Eihän vain, eihän vain! ja vaari köpitti lähemmäs.