Eikös sittekin ollut! Ihan totisesti siinä oli itse ruotilais-Saka, joka oli keksinyt riihen luukussa sarkatakin — sen saman takin, jonka vaari oli vasta omana saaliinaan merkille pannut, ottanut sen ja tomuutti sitä nyt kuin omaansa ainakin.
Vaari heitti jutkon kädestään ja leuka vihasta vapisten läheni Sakaa.
— Kenen luvalla sinä työstäsi karkasit, senkin…? kähisi hän.
Ensi hämmästyksestä selvittyään ja huomatessaan, ettei hän ollut senkään vaarallisemman yllättäjän kanssa tekemisissä, kähisi Saka vastaan:
— Olenko minä kenenkään orja, kunta minun ruokani maksaa!
— Vai kunta! Senkin syöttiläs, kehtaat vielä suutasi aukoa! Mies, joka ei ikinä ole viitsinyt kunnon päivätyötä tehdä!
— Jollet nyt tuki leukaasi, senkin kitupiikki, niin… — ja Saka ojensi kättään, jossa nokinen takkikulu reuhotti.
— Vai lyömään siinä häristelet! — ja vaari tarttui Sakaa rinnuksista.
Saka pudotti takin kädestään ja tarttui vuorostaan vaarin rintapieliin. Kummankin leuka vapisi vihasta, hontelot sääret tutisivat ja voimattomilla käsivarsillaan nujuuttivat he toisiaan rinnasta, samalla kun heidän suustaan pääsi käheitä ja katkonaisia haukkumasanoja, kumpikin siten muistuttaen vanhaa kaappikelloa, joka kirkkaan ja säännöllisen lyönnin sijasta korisee, särähtelee ja tutisee.
Mutta pitkälle eivät vanhusten voimat riittäneet. Molemminpuolinen ankara yskänkohtaus pakotti heidät hellittämään toisistaan, jolloin he lopen uupuneina ja hengästyneinä istahtivat kovalle iumihangelle, toinen toiseen tienposkeen.