Mutta kun pahin yskänpuuska oli hellittänyt Peltolan vaarin ja hänen silmänsä sattuivat hangella viruvaan nokiseen takkirähjään, johon hän katsoi itsellään olevan ehdottoman omistusoikeuden, kiehahti hänen vihansa uudelleen.
— Sen täytinen kunnan elätti, kyllä minä sinut opetan! — pihisi hän vimmoissaan ja sen sijaan että olisi käynyt Sakaa uudelleen rinnuksista, alkoi hän tämän kelkasta viskellä ryysyjä hangelle niin että tomu pöllysi.
— Annatko olla, senkin ruoja! — vinkui Saka, — eikö tässä köyhät saisi rikasten ryysyjäkään korjata? Mutta kyllä minä…
Hän hapuili jalkeilleen, mutta ryhtymättä estämään vaaria hajotustyössään alkoi hän tämän esimerkkiä noudattaen tyhjentää vaarin kelkkaa vastakkaiselle tiensivulle.
— Älä koske! — karjui vaari ja kävi uudestaan Sakaa rinnuksiin.
Seurasi samanlainen kähisevä ja korahteleva nujuutus kuin äskenkin. Vasta kun heidän korviinsa kuului vallaton naurunhohotus, hellittivät he toisistaan ja katselivat häpeillen ympärilleen.
Ryynäsen Vikke se oli, joka siinä täyden lumppukuormansa päältä seurasi vaarien tappelunnujuutusta ja tuon tuostakin selkäkenoon heittäytyen nauraa hohotti minkä suusta sopi tulemaan. Hän oli koko päivän ollut mitä parhaimmalla tuulella. Lumppuja hän oli saanut viidellä ja kuudella pennillä kilon, pistänyt siis nätit rahat omaan taskuunsa ja syrjäkylän salakauppiaalta ostanut poveensa viinahallin paluumatkan iloksi.
— No voi vietävän poikia, kun tappelevat keskellä tietä! — ulvoi hän pakahtumaisillaan ilosta, heittäysi selälleen, potki jaloillaan tyhjää ilmaa ja hakkasi nyrkillään häkinkaidetta.
Häpeissään, mutta samalla vihaisesti toisiinsa luimautellen, alkoivat äijät kerätä hujanhajan lentäneitä lumppujaan takaisin kelkkoihinsa. Kumpikaan ei kajonnut alkuperäiseen riidanesineeseen, vaan jäi se hangelle riuskottamaan.
— Sitokaa nyt keikkanne minun häkkini perään, niin pääsette riikyydillä kotiin! — hoilasi Vikke, — väsyhän teillä nyc toki on tuollaisen nujakan jälkeen.