Mitä kauppias Ryynänen tämän luettuaan mielessään tunsi, mitä eleitä hän teki ja mitä sanoja hänen suustaan sinkoili, sen kaiken me hienotunteisuudesta jätämme seikkaperäisemmin kuvaamatta. Mainittakoon ainoastaan, että eräänä aamuna parisen viikkoa ylläkerrottujen tapausten jälkeen näkivät kirkonkylälle asioilleen saapuneet pitäjäläiset Ryynäsen puodin oven pysyvän itsepintaisesti kiinni. Samoihin aikoihin levisi pitäjälle tieto, että Ryynänen on lyönyt kintaansa pöytään.
No, kyllähän se tiedettiin, että hänen asiansa olivat kauankin olleet kireällä, mutta kaikki sovittivat kuitenkin tämän tapauksen yhteen lumppuhuijauksen kanssa ja sitä kaksipäiväistä lumppukuumetta muistellessa naurettiin ympäri pitäjän niin makeasti kuin olisi ilmakin tuon suursiivouksen jäleltä keventynyt ja kirkastunut. Mutta kaikista makeimmin nauroivat ne, jotka sattuivat kulkemaan sen paikan ohi, missä Peltolan vaari ja ruoti-Saka olivat käsirysyssä olleet. Hangella kummallakin puolen tietä, mihin vaarit olivat toistensa likaisia lumppuja syytäneet, näkyi laajat ryvettymät vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun Ryynäsen puoti oli ainiaaksi sulettu.
METSÄTALOSSA
Astun mutkittelevaa metsätietä, jota reunustavat kanervat ja marjanvarret. Sitä leikkaavat syvät raiteet ja keskellä on polku, jonka valkoinen hiekka on kirjavana havunneuloista. Kuin jättiläissananjalat seisovat solakat männyt rivittäin molemmin puolin tietä. Niiden sileät, oksattomat rungot punertavat syyskuun auringon leppeässä paisteessa. Ilmassa tuntuu pihkan ja muurahaispesän tuoksua ja metsän aukeamissa survovat hyttyset.
Maaperä kumajaa askelen alla kuin kulkisi tie yli vanhojen hautaholvien. Kumisevaksi kankaaksi ne nimittävätkin tätä nummea.
Nyt laskeutuu tie tummaan kuusikkoon, josta tuulahtaa vastaan kosteampi, kellarituntuinen ilma. Tuossa on vasemmalla ikivanha tervahauta, jota ei enää miespolviin ole käytetty. Kertovat siihen aikoinaan miehen palaneen ja vanhat ihmiset ovat syysöinä kuulleet täältä valitusta ja avunhuutoja.
Tie luikertelee jälleen pitkin kuivaa nummea. Vasemmalla sukeltaa pihkaisten mäntyjen väliin polku, jota peittävät kävyt ia havuneulat ja joka vuosikausia näyttää olleen yksinomaan muurahaisten valtatienä.
Juuri tuon polun kohdalla ja juuri tällaisena syyspäivänä kuulin kerran, pikku poikasena äitini kanssa tätä samaa tietä kulkiessani, metsästä omituista ääntä. Se ynisi tasaisesti ja haikeasti kuin kapalolapsi tai kuin emästään eksynyt karitsa. Perillä, Aholan talossa, johon tämä tie päättyy, mainitsi äitini asiasta ja silloin kertoi Aholan vanha emäntä, että se vasemmalle haaraantuva polku johtaa suurelle kivelle ja että sen kiven halkeamaan on kerran mustalainen haudannut murhaamansa lapsen. Sen lapsen oli kuultu siellä silloin tällöin itkevän. Mikä kauhu pusertikaan sydäntäni tällä samalla kohtaa, palatessamme Aholasta, ja kuinka lujasti takerruinkaan äitini hameen liepeeseen, kulkiessamme tuon kammottavan polun ohitse.
Tie laskeutuu jälleen, metsä harvenee ja puiden lomitse siintää viljelyksiä. Vielä pieni mäennyppylä ja tie painuu hyvin hoidettujen peltojen keskelle. Taampana, loivalla kunnaalla, seisoo Aholan talo. Siinä ovat punaisiksi maalatut rakennukset yhtenä rykelmänä umpinaisen pihan ympärillä. Asuinrakennus seisoo korkeilla kivijaloilla, ja ystävällisesti katsovat sen valkopuitteiset ikkunat ympäristöön. Kaivonvintit ja myllynsiipi kuvastuvat siintävää taivasta vasten, ja siellä täällä rakennusten nurkilla kohoaa tuuhea pihlaja, jonka täyteläiset marjatertut hohtavat veripunaisina.
Pihasta kumahtelee koiranhaukunta kuin tynnyristä. Riihestä nousee savu ja vainiolla täytetään elokuormia. Kaikki nämä pellot ja niityt kuuluvat Aholaan ja samoin metsät, jotka hyvin hoidettuina ja tuuheina ympäröivät viljelyksiä joka puolelta.