Mikä pieni rauhan ruhtinaskunta keskellä sekasortoista maailmaa! Jos missä, niin täällä asuu kokonaisia ja terveitä ihmisiä. Ja sitä aholaiset varmasti ovatkin.
Kaikki näyttää täällä niin vanhalta ja vakiintuneelta ja kuitenkin se on vasta kahden miespolven työtä. Tuimasti täällä on kayty korven ja suon kimppuun. Mitä työn paljoutta todistaakaan esimerkiksi tuo lähes sadan metrin pituinen halkopino, joka rakennusten luota ulkonee kuin mikäkin linnanvalli! Se on kokonaan rakennettu pilkotuista suojuurikoista. Ja pinosta on tehty niin siisti ja suoraviivainen kuin olisi sitä kokoon pannessa käytetty viivotinta ja vatupassia.
Siitä on jo vuosia, kun viimeksi täällä kävin. Silloin oli siinä ihka samanlainen juunkkopino ja samoin varhaisimmillakin käynneilläni. Ja kuitenkin se uudistetaan joka talvi. Kuinka mones lieneekään jo tuo ja kuinka monta tynnyrinalaa vallotettua suota se merkinneenkään? Olin silloin, edellisellä käynnilläni, pyytämässä Aholan isäntää takaukseen. Se taisi olla toisena ylioppilaskesänäni. Muistan sen kohtauksen niin hyvin. Istuimme isännän kamarissa ja kolmantena oli isännän äiti, moniryppyinen, leveälonkkainen rotumuori. Tilanne oli piinallinen. Isäntä mietti ja hikosi, ja levotonna seurasi muori asian kehitystä. Hän jakoi osanottoaan sekä minulle että pojalleen — kuten sellaisen kaikesta huolehtivan isoäidin tuleekin.
— Miksikäkö minä aioin lukea?
Mutta minullahan ei ollut mitään virkauraa viitotettuna enkä siis tuollaiseen tiedusteluun voinut antaa mitään selvää vastausta. Se pani isännän yhä pahempaan pinteeseen. Polviensa nojaan kumartuneena hän mietti, hikoili ja punotti ja imi niin kiihkeästi loppuun palanutta, turisevaa piippuaan, että minä pelkäsin joka hetki siitä pohjan puhkeavan.
— No annetaan olla, minä koetan muualta, — lopetin minä kiusallisen tilanteen ja lähdin.
Tietysti nyrpeillä mielin ja loukkaantuneena muka. Mutta nyt minua sitä muistellessani hävetti oma osuuteni. Miltä nyt olisikaan isännästä tuntunut mennä takaukseen sellaiselle maasta irtautuneelle hutilukselle, jolla ei ollut edessään mitään varmaa tulevaisuutta? Sehän olisi varmaankin tuntunut samalta kuin jos ehdointahdoin olisi vääntänyt rakennuksensa alta nurkkakiven irti. Sitten olisi saanut kulkea ainaisen levottomuuden vallassa ja viettää unettomia öitä, että milloin kaikki rupeaa vierimään ja vuosien rakennelma sortuu yhteen kasaan… Nyt minulla on toki toisenlainen ja paljon viattomampi asia. Siksi onkin niin keveätä nousta pihaan, jossa yhä kumahtelee pystykorvan haukunta.
Mutta lähelle tultuani lakkaa pystykorva ja tulee häntäänsä liehuttaen vastaani. Yhtä ystävällistä on vastaanotto väenkin puolelta. Istutaan peräkamarissa ja juodaan juustokahvia. Ja sitten valmistetaan ruokaa — sillä eihän täältä syömättä koskaan vierasta lasketa. Tuvan pesässä käristetään jotakin ja ovenraosta näen vanhimman tyttären kantavan viilihulikkaa — sellaista hiekalla valkoiseksi pestyä, katajavanteista… Tämä talo lieneekin ainoita pitäjässä, missä maitotavaroita käsitellään vanhalla tavalla.
Komea ilmestys on Aholan Maija-emäntä, kun hän talousaskareissaan liikkuu: leveä ja täyteläinen ja hartioilla häilähtelee kourantäyteinen vaalea letti.
— Kylläpäs teillä on säilynyt letti komeana.