— Mitäs tuosta, eihän se ole enää kuin tynkä entisestään, — sanoo emäntä vaatimattomasti. — Nuorempana se oli jotakin, kun se ylettyi minua kantapäihin.
Pojat ja tyttäret kerääntyvät kamariin vierasta tervehtimään. Toinen toisensa jälkeen niitä astuu esiin, pikku pojat kiepauttavat kättä antaessaan päätään niin että valkoinen tukka häilähtää otsalle, ja tyttöset, joilla on somat letintypykät niskassa, niiata hepsauttavat, niin että hameenhelma lattiaa koskettaa. Ne ovat niin toistensa näköisiä, sekä pojat että tyttäret, tanakkatekoisia, pyöreäkasvoisia, ja kaikilla on nenän juuressa kesakoita, kuten äidilläkin.
— On teillä tuota nuorta väkeä. Kuinka monta niitä kaikkiaan onkaan?
— Onhan niitä aina neljääntoista asti.
— Neljätoista! Ja kaikki elossa?
— Elossahan ne ovat toki säilyneet.
Tarkastelen ihmeissäni emäntää, joka on vielä niin nuorekkaan ja vehmaan näköinen. Ei jälkeäkään lapsenvuodekärsimyksistä ja unettomista öistä. Kasvoilla huomaa tuskin rypyn alkuakaan ja valkoisina hohtavat leveät hampaat, kun hän hymyilee.
Kamarin perällä on kehto. Se alkaa liikahdella ja äkkiä kapsahtaa sieltä istualleen lihava palleroinen, joka punottavin kasvoin ja silmät pyöreinä katsoo kamariin kerääntynyttä väkeä.
— No joko se äidin poju heräsi, — sanoo emäntä ja ottaa palleroisen syliinsä.
Hän paljastaa täyteläisen rintansa, poika takertuu siihen moiemmin kourin ja alkaa imeä, niin että luulee kuulevansa maidon suihkeen tiehyeissään.