Moniaan päivän kuluttua otti hän asian uudelleen puheeksi, mutta yhtä vähiin kuivui se nytkin. Sulkeutuneesti ilmotti Leena, että hän lähtee joko yksin tai ei ollenkaan.
Sen koommin ei siihen asiaan enää kajottu ja elämä suutarin mökissä kulki vanhaa uraansa. Matti istui järkähtämättä nelikollaan ja Leena keikkui emännän toimissa yhtä notkeana kuin ennenkin.
Niin kului pitempi aika, kunnes suutari taas eräänä talviaamuna sai Leenan kulmakarvat yhteen vetäytymään. Leena oli tavalliseen aikaansa jättänyt perheen yhteisen vuoteen sekä kiehauttanut aamupannun. Kun hän oli nostanut sen tulelta eikä suutari siihen mennessä, kuten tapansa oli, ilmestynyt tupaan, ihmetteli Leena, että kylläpä se nyt nukkuu. No, vienpä hänelle nyt kerran kahvin oikein herroiksi sänkyyn, päätti hän ja täytti kupit.
Mutta kun hän täysinäinen kahvikuppi kourassaan tyrkkäsi pimeän päässä suutaria kylkeen, ei tämä hievahtanutkaan, eipä vielä uudistetunkaan töytäyksen johdosta. Silloin pistäysi Leena tupaan, otti päretikkuun valkean ja palasi vuoteen ääreen. Suutari makasi selällään kalpeana, karheasänkinen leuka esiin työntyneenä, ja kädet, joiden kämmensyrjissä näkyivät pikilangan uurtamat syvät vaot, rinnalle koukistuneina.
Tällöin vetäytyivät Leenan kulmakarvat jälleen yhteen, hän palasi tupaan, istahti jakkaralle, huokasi ja ryhtyi sitten yksinään kahvikuppia tyhjentämään. Sen tehtyään kietasi hän huivin päähänsä ja pistäysi Joelin tölliin.
Huokaillen ja jahkaillen, mutta toimessaan saapui Tilta suutarin puolelle ja kävi hänkin päretikun valossa toteamassa, että suutari oli todellakin jättänyt ajallisen elämän.
No, mitäpäs siinä, suutari oli nyt kerta kaikkiaan kuollut ja häntä oli ryhdyttävä hautaan puuhaamaan. Ensimäiseksi lämmitti Leena padallisen vettä ja ryhtyi Tiltan kanssa pesemään ruumista, kuten paikkakunnan tapa vaati. Kun he olivat sen pukeneet puhtaisiin alusvaatteisiin, asettivat he ruumiin laudalle, veisasivat ulkomuistilta virrenvärssyn ja kantoivat vainajan Ojalan riiheen.
— Älähän mene, — kielsi Leena riiheltä palattua Tiltaa, joka yritti kotiinsa, — juodaan tässä nyt taas pitkästä aikaa oikein porukahvit.
Hetken kuluttua istuivat he vastapäätä toisiaan ja ryystivät kahvia. Toista kuppia kaataessaan levisi Leenan kasvoille, jotka siihen saakka olivat pysyneet vakavina, niiden tavallinen keveä ilme.
— Etkö muista, — lausui hän, — kuinka minä silloin kerran sanoin, että ennen se itse suutari lähtee tämän katon alta kuin minä? Enkö ollut oikeassa?