Kuta syvemmälle unimaailmaan hän vajosi, sen lähemmäs siirtyi Puputti. Se tuntui lopulta seisovan siinä sängyn vieressä, sen pää riippui torkuksissa ja turvallaan hipoi se hänen otsaansa. Niin torkkuivat samaan tahtiin Puputti ja hänen isäntänsä kolkkoviimaisena talviyönä.
Valoisaa yötä seurasi pimeä aamu, kun kuu poistui vartiopaikaltaan. Pimeän päässä laati Markku pesään kahvitulen ja lähti sitten Puputin luo aamutervehdykselle. Sitten alkoi tavallinen päiväjärjestys. Juotuaan kahvipannun tyhjäksi istui hän tupakoiden pesän edessä ja mietiskeli, mitä keittäisi aamiaiseksi. Hän kävi mielessään läpi ne harvat ruokalajit, joita hän oli tottunut keittämään, ja teki sen huomion, että tällä kertaa maittaisivat parhaiten lihapotut. Niinpä pani hän siis jalkapannun tulelle, haki kuopasta lattian alta perunoita ja alkoi niitä kuoria.
Päivä oli sillä välin valjennut ja aterian jälkeen tupakoidessaan mietti Markku, lähtisikö hän viemään kirkonkylän leipurille lupaamaansa halkokuormaa. Lopulta päätti hän kuitenkin, että nyt on liika huono keli; parempi on antaa Puputin levätä… ja kovinpa ne lihapotut tuntuivat häntä itseäänkin raukasevan. Niinpä vääntäysi hän siis sänkyyn ja huoneen täytti tuota pikaa tasainen kuorsaus.
Herättyään keitti hän jälleen väkevän kahvin, kävi Puputtia ruokkimassa ja pistäysi talon puolella akkaväen kanssa juttelemassa. Kamariinsa palattuaan otti hän aikansa kuluksi messinkileukaisensa esille, oikoi huolellisesti setelit ja levitti pöydälle, eri suuret eri kasaan, samoin hopeat ja kuparit. Sitten sulloi hän ne takaisin kukkaroon ja ryhtyi päivällistä laittamaan. Kun hän oli saanut sen maaruunsa sijotetuksi, oli ilta jo käsissä. Seurasi sitten tavallinen illanvietto: piippua imeksien torkkui hän sängyn jalkopäässä ja Puputti torkkui tallissa. Kun loimi luisui alas tai heiniä rupesi mieli tekemään, kuopi Puputti lattiaa, jolloin Markku alkoi miettiä, että pitäisi tässä lähteä tallissakin käymään. Mutta ei kuitenkaan saanut lähteneeksi, ennenkuin piippu kolahti lattiaan tai joku muu tapahtuma sai hänet täysin hereille.
Siihen tapaan vietti Markku talvensa. Mutta kesällä hänellä oli aina länget liki olkapäitä, kuten hän sanoi. Silloin teki hän, maatilkullaan ahertaen, säännöllisesti neljäntoista tunnin työpäiviä.
Hänellä oli ollut pieni talo, mutta jäätyään leskeksi ja kun ei lapsiakaan ollut, oli hän myynyt talon, erotettuaau siitä itselleen pienen viljelyspalstan. Rahat oli hän sijottanut pankkiin ja asettunut Puputin kera vuokralaiseksi entiseen naapuriinsa, Mäkelän taloon, jossa hän sai asuttavakseen porstuanperäkamarin vanhasta tuparakennuksesta. Puputti sai niinikään oman erikoisen tallin.
Juro ja vähäpuheinen mies oli Markku ja iältään taisi hän olla siinä viisissäkymmenissä. Kylässä hän ei käynyt koskaan, joskus harvoin kirkossa. Tuskin hän osasi lukeakseen, vaikka rippikoulun hän oli joskus jotenkuten läpäissyt. Mutta mitään kirjaa tai sanomalehteä ei hänen käsissään oltu koskaan nähty.
Niin hän omaan tapaansa elää nuhjotti maatilkkuineen, säästörahoineen ja Puputtineen, katsellen maailmaa ja elämää ympärillään ainoastaan toisella silmällään. Ei hän tosin silmäpuoli ollut, mutta samalla kertaa ei hän viitsinyt juuri koskaan pitää auki muuta kuin toisen silmänsä. Ja ne harvat sanat, mitä hän päivän mittaan lausui — lukuunottamatta Puputin kanssa tapahtuvia keskusteluja —, tulivat ulos toisesta suupielestä. Toisesta anastikin aina kaiken tilan piipunvarsi.
Kun vilja tuli säännöstelyn alaiseksi ja elintarvevirkailija kierteli talosta taloon viljavaroja papereihinsa merkitsemässä, ei Markulta liiennyt hänelle enempää kuin kaksi sanaa.
— Mulla piisaa, — oli ainoa, mitä Markku ilmoitti ja Mäkelän isäntä vakuutti neuvottomalle elintarvevirkailijalle, ettei siltä saa enempää tietää, vaikka hohtimilla koettaisi vääntää.