— Kilk, kalk, — alkoi taas tasan kello yksi ja kun viiden juna tuuheine savuhäntineen ilmestyi näkyviin, pani Simola poravasaran syrjään ja murahti:
— Saa olla.
Samalla sylkäsi hän loppuun pureskellun mällin jäännökset suustaan ja veti housuntaskustaan avaran messinkileukaisen rahakukkaron. Hitaasti ja tuumaillen veti hän sieltä huolellisesti kokoon taitetun setelin toisensa jälkeen, levitti ne auki ja asetteli päällekkäin kämmenelleen.
— … kai se pitäisi olla, — sanoi hän, ojentaen setelitukun Saikulle.
Tämä laski setelit yhtä perusteellisesti ja ilmoittaen hyväksymisensä sanoilla: — näkyy olevan, kääri ne kokoon ja työnsi omaan kukkaroonsa, jonka lukko kiinni painuessaan napsahti niin äkäisesti kuin ei aikoisi koskaan enää aueta.
Nyt seisoivat he hetkisen ikäänkuin neuvottomina ja epäselvillä siitä, mihin tämän jälkeen olisi ryhdyttävä. Lopuksi Simola rykäsi karmeasti ja läheni päättävästi katajapensasta, jonka juurelta hän veti esiin fenniaviinapullon.
— He! — sanoi hän, ojentaen pullon Saikulle, kun ensin oli itse tehnyt perusteellisen keikauksen.
Saikku noudatti esimerkkiä ja laski sitten maahan pullon, jonka kahden puolen nyt kumpikin istuutui. Saikku alkoi ladata piippuaan ja Simola näpisti kellonkuorirasiastaan uuden pikanellimällin. Kummankin silmissä oli hymyilevä ilme.
Mitään puhumatta suorittivat he uuden keikauksen. Hymy silmänurkissa lisääntyi, edessä oleva laakso syysväreineen rupesi kuin elämään, värähtämättömät metsät kullanhohtoisine lehtipuineen ja lienteä syksyn taivas tuntuivat huokuvan pelkkää rauhaa ja sopusointua. Kielenkantimet pyrkivät väkisinkin irtaantumaan. Saikku alotti ensimäisenä keskustelun.
— Ameriikaan minä olen tässä tuuminut lähteä, — lausui hän yksikantaan.