Tällä kysymyksellä ällistytti hän minut ensi päivää yhdessä työskennellessämme. Kun vuorostani kysyin, missä ja milloin hän oli ruotsia oppinut, vastasi Rentonen rauhallisesti:
— Jag kunde inte alls finska, när jag kom tili Finland.
Mitä, ettäkö hän ei osannut lainkaan suomea silloin kun Suomeen tuli!
Miten hitossa se oli ymmärrettävä?
— Jo, jag är född i Sverige, — kuului Rentosen tyyni vastaus.
Siis että hän olisi muka Ruotsissa syntynyt? Se nyt ainakin oli oikein emävale. Mutta mene tiedä. Voiko yleensä kukaan tietää, missä tuollainen mies on syntynyt? Hän on vain ilmestynyt tämän maan pinnalle ja sillä hyvä. Ja miksei se ilmestyminen yhtä hyvin olisi voinut Ruotsissakin tapahtua, sillä kaikissa tapauksissa puhuu hän ruotsia komeasti ja lausunta on vallan kadehdittavaa. Muualta hän joka tapauksessa on tänne Pohjanmaalle kulkeutunut.
Hänen iästään on yhtä mahdoton kuin alkuperästäänkään sanoa mitään varmaa. Hän tuntuisi olevan siinä viisissäkymmenissä, mutta yhtä hyvin saattaisi hän olla neljän- tai kuudenkymmenen vanha. Ei hän kysyttäessä suinkaan pyri ikäänsä salailemaan, mutta hänen ilmottamaansa vuosimäärään ei voi luottaa. Sillä maan ja taivaan välissä ei kerta kaikkiaan ole mitään asiaa, jota hänen omituinen mielikuvituksensa ei varustaisi omilla lisäyksillään.
Mutta kaikista vaikein on saada selvää hänen silmistään. Ei silti, että hänellä olisi arka ja kaihteleva katse. Mutta huolimatta siitä, että hän tavallisesti puhuteltaessa katsoo suoraan silmiin, en ole lainkaan selvillä, minkä väriset ja minkä luonteiset yleensä hänen silmänsä ovat. Väliin minusta näyttää, että niissä on kaihi ja että ne ovat hyvin likinäköiset. Mutta eivät ne ole sitäkään. Varmimpana minuun on piintynyt mielikuva, että ne ovat monisärmäiset tai toisin sanoen että ne ovat kokoonpannut lukemattomista pikku silmistä aivankuin hyönteisten näköneuvot. Niin että hän yhdellä haavaa, päätään kääntelemättä, kykenee näkemään suuren joukon eri asioita ja maisemia. Ja todellakin, kun hän istuu eteensä tirkistellen ja kertoo uskomattomia juttujaan, tuntuu ihan siltä kuin hän katselisi aivan toisenlaisiin maailmoihin kuin me muut.
— Se on kova valehtelemaan, — sanovat.
Mutta se ei ole totta. Onko hänellä kertoillessaan valehtelijan ilme kasvoillaan? Päinvastoin — hänellä on totinen, miltei harras ilme. Ei hymyn häivähdystäkään eikä mitään väijyviä silmäyksiä, että uskovatko nuo tai käsittävätkö nuo, mitä päättömyyksiä minä tässä laskettelen. Ei, hän näkee asiat ja tapahtumat omilla omituisilla silmillään ja näkemistään kertoakseen on hän saanut liukkaan sananlahjan. — — —
Olemme lopettaneet kylmän päivällisateriamme ja kukin ottaa tupakkivehkeensä esille.