— Herra se on kirjailija, — arvelee Rentonen, saatuaan piippunsa kuntoon.
Kun minä olen nyökäyttänyt myöntävästi, jatkaa hän:
— Kirjailijaksi minullakin oli aikomus ruveta, vaikka se on muilta hommilta jäänyt. Muutamia romaaneja minä ennätin kirjottaa, mutta niitäkään ei tullut julkaistuksi. Juhani Aholle minä olen vain kirjottanut joukon luonnoksia, jotka Aho sitten on kirjottanut puhtaaksi ja julkaissut. Elämäkertaa se on minulta myös moneen kertaan kärttänyt ja luvannut hyvät rahat, mutta ei ole tullut sitäkään kirjotetuksi.
Hän vaikenee ja tirkistelee tyhjään ilmaan ikäänkuin muistellen, mitä mainitsemisen arvoista hänellä vielä olisi kirjallisista puuhistaan. Sillävälin juolahtaa mieleeni, että mahtaako hän osata venäjää, kuten ruotsiakin, sillä mainitsihan hän tässä eräänä päivänä Venäjälläkin liikkuneensa, jopa olleensa Japanin sodassakin. Voisinpa kokeilla, kun nyt vain saisin kokoon jonkunlaisen lauseen niistä harvoista venäjänkielen sanoista, jotka ovat muistissani säilyneet.
— U vas papirosi? — työnnän vihdoin umpimähkään tulemaan.
Päätään kääntämättä ja rauhallisesti, aivankuin olisimme koko ajan puhuneet venäjää, vastaa Rentonen pitkällä lauseella, josta ymmärrän ainoastaan polttaa- ja piippu-sanojen venäläiset vastineet.
— Se osaa tuo Rentonen ryssääkin, — sanoo toinen nuoremmista miehistä ja vääntäytyy vatsalleen sammalille, päin Rentosta.
— Onhan sitä Venäjällä liikkuessa täytynyt oppia, — vastaa Rentonen vaatimattomasti.
— Missäpäin te siellä enimmiten olette liikkunut?
— Ympäri Venäjän. Pietarissa minä olen käynyt kymmeniä kertoja.
Viimeksi olin siellä silloin, kun tämä herrakin pääsi sieltä Krestystä.