— Enpäs minä Krestyssä ollutkaan, vaan —
— Ai niin, toisessa vankilassahan te olittekin! Mikäs peijakas se nyt olikaan?
Hän räpäyttää silmiään ja ponnistaa ankarasti muistiaan.
— Shpalernaja.
— Ka se justiin! — vilkastuu Rentonen ja lyö näppiään. — Siellähän minä teidät ensi kerran näin. Minä muistelinkin tässä ensi päivää työssä ollessani, että missä ihmeessä minä olen tuon herran ennen nähnyt, kunnes sitte äkkiä välähti mieleeni, että siellähän se oli Pietarissa. Minä olin sotamiesten kanssa murtamassa ovia ja sitte kun nämä vangit alkoivat purkautua ulos, niin juuri siinä isossa käytävässä kuljitte ihan minun ohitseni. Minä vielä ajattelinkin, että eiköhän tuokin vain ole suomalainen, mutta eihän siinä sellaisessa hötäkässä ollut aikaa puhutella. Joo, oli se rytäkkää silloin.
Hetken eteensä tirkisteltyään jatkaa hän:
—- Siitä on jo kolmisenkymmentä vuotta, kun minä ensi kerran olin
Pietarissa. Se oli Aleksanteri kolmannen aikana.
— Taisitte olla tuttukin keisarin kanssa? — arvelee iva suupielessään toinen nuoremmista miehistä.
— Joo, — vastaa Rentonen tyynesti, — minä tunsin hänet jo ennen ensimäistä Pietarissa käyntiäni. Kun hän vietti kesää Langinkoskella, olin minä hänellä apuna lohia onkimassa. Ja voi jumalatonta — vilkastuu hän yhtäkkiä, — minkälaisen lohen me muutamanakin päivänä saimme! Keisari itse oli onkimassa ja minä laitoin rannalla keisarinnalle kahvinuotiota. Silloin alkoi keisari yhtäkkiä huutaa, että Rentonen hoi, tulepa vähä auttamaan. Minä juoksin alas ja näin keisarin kiskovan vapaa minkä jaksoi, mutta onki vain ei noussut vedestä. Mikä köriläs siinä mahtaakaan olla! päivitteli keisari ja niin vankka mies kuin se olikin, niin ei saanut hievahtamaankaan. Vasta kun minäkin tartuin vapaan, saimme sen maalle kiskotuksi. Mutta kyllä se olikin venkale! Pituutta sillä oli kuin hyväliäkin seinähirrellä ja paksuimmalta kohdaltaan se oli aivankuin tuo sementtitynnyri. Ja kyllä se piti elämää siinä rannalla. Yksi huiskaus vain pyrstöllä ja nuotio kahvipannuineen oli tipotiessään. Keisarinna siunaili pensasten takana ja keisari huusi, että Rentonen hoi, nyt se pääsee takaisin koskeen. Silloin minä hyppäsin kahareisin sen selkään ja kun minä pari kertaa sivalsin puukolla niskaan, niin jo asettui sätkyttelemästä.
Rentonen pysähtyi hiukan henkeään vetämään. Sytytettyään piippunsa jatkoi hän tyynemmin: