— Asettui pakana. Mutta kyllä keisari muisti siitä lohesta kertoa kaikille niille korkeille herroille, joita pitkin kesää hyppäsi siellä hänen puheillaan, ja aina lopetti hän kertomuksensa siihen, että ilman tätä Rentosta se lohi olisi päässyt häneltä koskeen. Ja sen lohijutun takia keisari pääsikin minusta niin tykkäämään, että ihan väkisin oli syksyllä viedä minut muassaan Pietariin. Mutta minulla kun oli silloin naimahommat vireillä, niin ei sopinut lähteä. Vasta seuraavana kevättalvena minä kauppa-asioissa lähdin Pietarissa käymään.
— No silloin te tietenkin kävitte keisarin luona kylässä?
— Enpä tiedä, olisiko silloinkaan tullut käydyksi, ellei keisari, minun kulkiessani Talvipalatsin ohi, olisi sattunut akkunasta näkemään ja viittonut sisälle tulemaan. Silloinhan siinä ei tietenkään auttanut muu kuin meno. Vahdit eivät meinanneet ensin päästää sisälle, mutta kun keisari aukasi akkunan ja ärjäsi, että tie auki, musikat, niiu ne olivat samassa kuin siivellä pyyhkäistyt kahden puolen portaita ja kiväärit kunnia-asennossa. Sitten kuului keisari selkänsä taa huutavan, että Mari hoi, Matti Rentonen tulee meille, toimitapas pannu tulelle.
— Vai oikein kahvit annettiin, — ja tällä kertaa oli välihuomauttajan ääni äskeistäkin ivallisempi.
Mutta Rentonen ei ollut siitä millänsäkään, jatkoi vain kaikessa rauhassa:
— Kahvit juotiin ja sitte käytiin pöytään. Ja se oli syöntiä, se! Pöytään istuttiin siinä yhden paikkeilla ja syöntiä kesti tuonne kello kuuteen. Aina vain uusia ja uusia ruokalajeja kantoi sisäpiika pöytään. En minä tiennyt puoleksikaan niiden nimiä eikä niitä tarvinnut purra eikä niellä ne sulivat heti kielelle. Ja ne viinit ja liköörit sitten! Ei ole Matti Rentonen ennen eikä jälkeenpäin laskenut suunsa nahalle sellaisia tavaroita. Niissä sitä oli makua ja voimaa, niin että sen tunsi ihan varpaannenissään. En muistanut ollenkaan kotiintuloa, vaunuillako vai kantamalla lienevät kulettaneet, mutta kortteeristani minä vain seuraavana aamuna itseni löysin. Ja niin oli mukava olla kuin olisi pumpuleissa maannut. Kokonaisen viikon kesti sitä humalaa. Ei tarvinnut muuta kuin yhden tsaijukupin ryyppäsi, niin kohta oli humala ennallaan. Jos lienevät kalliita ostaa sellaiset viinit — ja kalliitapa ne tietysti ovatkin —, niin kyllä ovat samalla näkyisiäkin. Mutta kun minä sitten asioille lähtiessäni pistin käden taskuuni, niin sielläkös oli hienon hieno sikarikotelo, täynnä niitä samoja sikareja, joita minä keisarin luona olin ihastellut, ja jokaisen sikarin ympärille oli kääräisty sadan ruplan seteli.
— Tietenkin priima havannasikareja?
— Kyllä ne olivat parempaa tavaraa kuin havannat. Ne olivat Persiassa valmistettuja ja saahi niitä oli lähettänyt yhden vaununlastin keisarillp nimipäivälalijaksi. Niistä kun imasi savun ja vetäsi keuhkoihinsa, niin harmajaksi veti silmät. Kaksi vuotta kesti minunkin polttaa sen kotelon täyttä.
— No kuinka mahdottoman paljon siinä sitten oli sikareja?
— Ei muuta kuin kaksikymmentä kappaletta. Mutta niistä ei tarvinnut kuin savun kerralla imaista, niin se riitti koko päiväksi. Joo, sellaisia ne olivat Aleksanteri kolmannen sikarit.