Aivankuin tuntien vieläkin suussaan niiden maun, sylkäsi hän kielelleen herahtaneen veden, otti tupakkimassinsa esille ja ryhtyi haikein ilmein täyttämään piippuaan sota-ajan humalapitoisilla tupakinruupuilla.
— No se kotelo taitaa olla teillä vieläkin tallella? — katkasi meistä joku äänettömyyden.
— Ei ole enää. Monta vuotta minä sitä säilytin enkä suostunut hullu myömään, — vaikka kerrankin Norjan konsuli tarjosi siitä viittäkymmentä tuuhatta. Joensuun markkinoilla se sitten minulta varastettiin.
Rentonen kopisti tuhkat piipustaan ja me nousimme kaikin työhön käydäksemme.
— Kylläpä rupesi tuulemaan, — virkkoi ovelle astuen vanhempi Rentosen työtovereista. — Ihan luokaksi sujuttaa puutkin.
— Ei tuo ole vielä tuulta eikä mitään, — arveli Rentonen. — Mutta jos te olisitte olleet sellaisessa myräkässä kuin minä kerran Liverpoolista Austraaliaan seilatessani, niin tietäisitte, mitä tuuli on.
— Joka paikassa se on tuo Rentonen ehtinyt olla kuin merelläkin.
Ottamatta miksikään tätä huomautusta kertoi Rentonen:
— Kun oltiin Kanarin saarten kohdalla, puhkesi lännestä käsin sellainen myrsky, että joka ainoa purjeen tilkku oli heti tuhansina riekaleina ja köydet kuin rullalangat poikki. Mutta meillä oli kapteenina mies, joka ei ollut hätäpoika. Kun lastina oli sinkkiköysiä, joita vietiin Austraaliaan kultakaivoksiin, komensi kapteeni niistä laittamaan tiheät verkot, jotka jännitettiin uusien purjeiden selkäpuolelle. Samaa sinkkiköyttä pantiin tietysti kaikkien katkenneiden tilalle. Ja sitte sitä lähdettiin. Voi hyvänen aika sitä menoa! Aallot olivat viisi kertaa niin korkeita kuin tuo asuinrakennus, mutta laivanköli ei muuta kuin välistä hipasi korkeimpia aallonharjoja. Ne, jotka eivät ehtineet kannen alle, saivat pysytellä pitkänään takilla ja pidellä kiinni mistä saivat. Aamusella kun myrsky puhkesi Kanarin saarten kohdalla, niin illalla oltiin Austraaliaan rannassa. Kapteeni sanoi, että jos vielä olisi parikaan tuntia jatkunut sitä menoa, niin laiva olisi siitä vauhdista syttynyt tuleen. Kuuma se olikin jo, niin että terva kihisi lankunsaumoissa. Mutta kaikista merkillisintä oli, että kun tuuli tempasi kapteenin lakin matkalla, niin se tuli seuraavana päivänä Austraaliaan. Tuuli oli lennättänyt sen Afrikan mantereen yli Intian merelle, jossa se oli tarttunut muutaman englantilaisen ongarin lipputankoon. Ongari oli myöskin matkalla Austraaliaan ja kun se seuraavana päivänä laski samaan satamaan, missä mekin olimme, ja kun meidän kapteeni meni sinne tuloryypyille, niin löysi hän sieltä lakkinsa. — Mutta jospa häntä lähtisi taas tiiliä kalkuttelemaan.
Rentonen kiipesi vanhan rakennuksen vintille, jossa hän purki uuneja. Toiset miehet ryhtyivät uusia hirsikerroksia salvamaan. Minä toimitin minkä mitäkin, kunnes nousin vintille Rentosen työtä katsomaan.