Vinttikamarista, jossa hän työskenteli, oli välilattia jo purettu, ainoastaan alemman huoneen ohuet ja puolilahot kattolaudat olivat enää jälellä. Niiden päälle oli Rentonen, joka työskennellessään seisoi niskojen päälle asetetulla lankulla, kasannut irrottamansa tiilet. Niiden painosta olivat heikot kattolaudat murtumaisillaan.
Akkunanatkin oli otettu pois paikoiltaan, siitä ryöpsähti tuuli sisään ja tuiskautti Rentosen silmät pölyä täyteen.
— Saakeli! — äsähti hän ja jätti paikkansa siivotakseen silmiään.
Häiriössään loikkasi hän lankultaan tiilikasan viereen, astuakseen siitä minun luokseni vinttiin. Mutta samassa —
Niin, ei muuta kuin valtava räsähdys, Rentonen ja tiilikasa hävisivät silmänräpäyksessä näkyvistäni, huoneen täytti sakea tiilikivenpöly ja alhaalta kuului vyöryvien tiilten raminaa, jota säesti joukko katkonaisia kirouksia. Sitten vaikeni kaikki, sankka pöly vain kiiri ulos ovista ja akkunoista. Seisoin paikoillani kuin siihen jäähmettynsenä.
— No mitenkä siinä kävi? — kuulin alhaalta kirvesmiesten kyselevän.
— Kun pääsisi ylös täältä pirun kattilasta, — kuului Rentonen ähkien ja käheästi sanovan.
— Ei siinä toki henki mennyt.
— Mitäs tämä nyt, toisenlainen täräys se oli Port Arthurissa — äh, perhana, kun nuo tiilen mukurat likistävät jalkaani…
Silmänräpäyksessä vapauduin jäähmetyksestäni ja riensin alas. Alemman huoneen lattia oli kokonaan purettu, joten Rentonen oli tiilten ja laudanpätkien seassa pudonnut kellariin saakka. Perkkasimme hänet sieltä nopeasti esille. Vaatteet olivat pahoin repeytyneet, kasvot ja kädet verinaarmuilla eikä hän kyennyt seisomaan. Toinen jalka oli aivankuin rampaantunut ja vasemmassa kylessä tuntui tuimia pistoksia. Varmaankin oli joku kylkiluista katkennut. Hän yski ja kakisteli ja sylki verta.