Autoimme hänet varovasti etehiseen ja asetimme seinän nojalle istumaan.
Toinen kirvesmiehistä lähti hevosta hakemaan.
— Oli se jutkaus, — alkoi Rentonen kylkeään pidellen. — Mutta eri kiepin minä tein Japanin sodan aikana Port Arthurissa. Juuri kun minä patterilla seisten tarkastelin kiikarilla japanilaisten asemia, ampuivat ne neljänkymmen sentin kanuunalla ihan minun jalkaini juureen. Tuiskis vain ja minä lensin kerinkantturia neljän viisikerroksisen rakennuksen yli ja putosin päälleni ratsuväen heinävarastoon. Jollei sitä olisi sattunut alle, niin huonommin olisi tainnut käydä kuin tässä. Mutta kun siinä oli tuhatkunta kuormaa heiniä alla, niin ei muuta kuin tupsahdin sinne sekaan, makasin siellä tunnin pari pökerryksissä ja konttasin sitten maahan.
— Mutta ettekö te ollut Kuropatkinin armeijassa, — en malttanut olla huomauttamatta, — mitenkä te sitten Port Arthuriin jouduitte?
— Kuropatkinin armeijassahan minä aluksi olinkin, mutta kun sieltä Port Arthurista alkoi kuulua yhä huonompaa, niin Kuropatkin sanoi minulle eräänä päivänä, että kuulepas Rentonen, etköhän sinä lähtisi sinne Port Arthuriin vähän katastamaan sen Strösselin hommia, asiat tuntuvat olevan siellä vähän hullulla tolalla. No mitäpäs siinä, minä lähdin, ja niin minä jouduin Port Arthuriin. Mutta enhän minä voinut siellä enää asioita auttaa, Stösseli oli pannut ne jo siksi pilalle. Vaikka kyllä siellä vielä useamman kerran äkäisesti tapeltiin. Muutamanakin yönä, kun japanilaiset yrittivät rynnäkköä, hoidin minä yksinäni kolmea kanuunaa. Siinä sitä mies tarkeni! Mutta kyllä minä sen varan pidin, että aina yksi kanuunoista oli äänessä.
Syleksittyään ja korjattuaan asentoaan jatkoi hän:
— Mutta uloshyökkäykset ne vasta poikaa olivat. Minä olin aina ratsuväen joukossa. Pahus vieköön, kun siinä sivallettiin miekalla, niin päätön mies jäi vain paikalleen seisomaan ja pää, puhua polittaen mennessään, lensi monen sylen päähän. — Joo, kyllä siellä tapeltiin, mutta eihän niitä asioita sillä saatu autetuksi. Huomasi sen jo itse Stösselikin ja sanoi kerran mulle kahden kesken, että kuulepas Rentonen, mitähän jos sinä lähtisit japanilaisten ylipäällikön luo antautumisesta neuvottelemaan. Mitäpäs mulla oli sitä vastaan ja niin minä lähdin Nokin puheille. Siinä se sitten oli jyky mies! Ja höyli. Se kun piti minua vieraana, niin sitä tiesi olleensa kestissä. Semmoinen illallinen ja semmoiset viinat, että… että ne ovat harvat miehet, jotka sellaisia ovat liiviinsä pistäneet. Mutta —
Hän sai jälleen ankaran yskänkohtauksen ja sylki verta. Siitä toinnuttuaan lopetti hän lauseensa:
— Mutta sikarit sillä oli huonommat kuin Aleksanteri kolmannella.
Hevosen hakija palasi. Me autoimme Rentosen miehissä rattaille, johon hänet asetettiin heinien päälle makuulleen. Siten lähdettiin häntä viemään lääkärin luo.
— Eihän siinä nyt vain pahasti kolista? — kysyin, kun hevonen lähti liikkeelle.