— Eikös mitä, — arveli Rentonen, — toista se oli kun minä puurisodassa haavotuin ja ne lähtivät sellaisilla härkävankkureilla minua ampulanssiin viemään. Ne ne sitten vasta olivat ihmeelliset ajopelit…
Hevonen loittoni enkä minä ehtinyt sen pitemmälle kuulla.
PUNAKAARTIN PÄÄLLIKKÖ
Tyyni pakkasaamu. Aurinko tekee nousuaan ja nuoret, solakat petäjät tien kahden puolen hohtavat kullalta. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä.
Edelläni kapealla tiellä astelee pienenläntä mies, jonka hiukan lenkoja sääriä verhoavat tervanruskeat pieksunvarret ja jonka paittoonhihassa on valkoinen nauha. Päässä hänellä on korville vedetty kangaslakki ja olallaan kantaa hän kivääriä samaan tapaan kuin lapiota kannetaan. Hänellä on parrattomat, älykkäät kasvot, jotka, tiesi mistä syystä, tuovat vastustamattomasti mieleeni Topeliuksen kuvaaman korvattoman Hieronymus-munkin.
Kun tämä samainen mies paria kuukautta aikaisemmin ensi kerran ilmestyi suojeluskunnan harjoituspaikkaan, menivät kulmani hänet nähdessäni ryppyyn.
— Saisivat tuollaiset murhasta rangaistut sentään pysyä poissa meidän joukostanme, — kuiskasin eräälle ryhmäpäällikölle.
— Ketä täällä sellaisia on? — kysyi ryhmäpäällikkö ällistyneenä.
— No, tuo Siiran Juuso.
— hä?