— Mitä, onhan hän murhasta istunut Kakolassa.
— Kakolassa! Ei kuuna päivänä! Sillä on yhtä puhdas papinkirja kuin kellä hyvänsä meistä.
— No sepä nyt kumma. Itsehän se minulle kerran kertoi olleensa murhasta Kakolassa. Vieläpä jutteli tarkalleen senkin, miten se murha tapahtui.
Ryhmäpäällikkö purskahti nauramaan.
— Se on jutellut sen omasta päästään. Kyllä se lovehtia osaa.
Olin aivan ymmällä enkä tiennyt mitä uskoa. Minun täytyi tiedustaa asiaa toisiltakin, mutta kaikki purskahtivat nauramaan ja vakuuttivat, että ilman aikojaan se Juuso oli sellaista jutellut. Mutta minun oli vaikea sittekin uskoa, sillä niin elävästi oli Juuso eteeni maalannut tuon murhatapauksen.
Pari vuotta sitä ennen olin tavannut Juuson ensi kerran. Poikkesin hänen kotiinsa tietä kysymään ja Juuso oli pihalla kiviä hakkaamassa. Tiedustin, missä hän oli niin taitavaksi kivimieheksi oppinut.
— Kakolassa, — vastasi Juuso.
— Jahaa. Tuota… minkä takia te siellä?
— Tuli murha tehdyksi, — ja sitten kertoi Juuso yksityisseikkoja myöten, kuinka hänellä eräässä tanssitilaisuudessa kehittyi riita toisen pojan kanssa ja kuinka se lopulta päättyi siihen, että se toinen riitapuoli hänen kätensä kautta menetti henkensä. Kymmenen vuotta siitä oli tuomittu, mutta kahdeksalla hän oli päässyt.