Siinä se oli sitten omaperäinen mies. Paljon en häntä tuntenut, sillä hän asui syrjäkylällä, mutta kuullut olin hänestä yhtä ja toista. Heti maailmansodan puhjettua oli hänen kantansa sotiviin valtoihin nähden ollut selvä, kuten se oli jokaisella terveesti ajattelevalla suomalaisella.
— Mitenkäs siellä nyt meikäläiset sotakentillä pärjäävät? — oli hän kerran nimismieheltä kysäissyt, kun kohtasivat toisensa kauppapuodissa.
— Kutka meikäläiset?
— No, saksalaisetpa tietenkin.
Nimismies ei ollut mikään seyniläinen prenikanpyydystäjä, vaan jykevä vanhanajan vallesmannimme, joka nauraen ryhtyi torumaan Mattia avosuisuudesta.
Saksalaisia ja heidän sodankäyntiään ihaili Matti rajattomasti.
— Jopa ne taas löivät, — virkkoi hän järeät kasvonsa yhtenä hymynä, kun lehdet tiesivät kertoa jostakin uudesta saksalaisten voitosta.
Sattuipa sitten kolmantena sotavuotena, että muutamia Venäjältä karanneita saksalaisia sotavankeja kulki pitäjän läpi. Ne poikkesivat Matin kotikylässä muutamaan taloon ruokaa pyytämään. Alettiin kohta epäillä niitä saksalaisiksi ja kun Matti sai asiasta kuulla, sanoi hän eukolleen:
— Kiiruusti nyt pannu tulelle, minä menen leipurista nisua hakemaan.
Saadaan tässä pitkämatkaisia vieraita.
Sitten meni hän ja haalasi saksalaiset kotiinsa, kestitti heitä parhaansa mukaan ja muhoili koko päivän. Ja kun vieraat lähtivät matkaansa jatkamaan, opasti hän heitä eteenpäin ja neuvoi parhaat oikotiet rannikolle.