Ketäpä meikäläistä julkisuuden miestä tämä tällainen Matti olisi enemmän ihaillut kuin Svinhufvudia. Jo vuosia on Winhuusi ollut Matin kansallissankari ja isänmaallisuuden esikuva.
— Nyt ne pirut veivät meiltä keisarin! — jyrähti Matti ja löi nyrkkinsä pöytään, kun sanoma siitä, että Svinhufvud on karkotettu Siperiaan, ehti hänen kuuluvilleen.
Kun Suomen kansa haliitusmuotoasiassa nousi tavanmukaista tukkanuottaansa vetämään, oli Matilla valmis kanta, selvä ja mutkaton:
— Winhuusi kuninkaaksi!
Nyt tämä oman kannan mies oli siis luvannut tulla minun luokseni kylään. En oikein jaksanut uskoa, että siitä mitään tulisi, sillä harvoinpa Matti pääsi omalta kylännurkaltaan irtautumaan.
Olin jo unohtamaisillani koko jutun, kun eräänä alakuloisena sunnuntaipäivänä, maan ollessa jo roudassa, pihaan ajaa kolasivat jykevätekoiset vankkurit.
— Ptruu! — kuului tallin edestä ja kun katsahdin pihalle, näin
Haitta-Matin kömpivän rattailta alas.
No, minä saatoin hänet huoneeseeni, toimitin istumaan ja tarjosin tupakkaa. Matti otti paperossin käteensä, käänteli ja katseli sekä virkkoi lopuksi:
— Siitä on jo yli kaksikymmentä vuotta, kun minä kerran Paalmannin puodissa maistoin paperossia. Niin etten minä viitsi nyt enää sillä suutani pilata.
Hän ojensi paperossin takaisin, otti esille piippunsa ja alkoi täyttää sitä kessuilla. Kun hän oli saanut sen palamaan, nosti hän povitaskustaan pöydälle nelitahkoisen kanttiinipullon ja virkkoi: