Mutta uuninnurkassa kähni vielä Nillamuori. Hän kokosi kaikkien jalkineet yhteen kasaan, jotta alkavan vuoden varrella vallitsisi Raaseporin linnanväen kesken sopu ja ystävyys.
Kristiina makasi äitinsä rinnalla. Valppain silmin tuijotti hän pimeään kattoon, jossa väikkyi vielä himmeä punerrus riutuvasta hiiloksesta. Suorassa ja avonaisessa uuninpiipussa soitteli pakkasen henki, eri puolilta tupaa alkoi kuulua kuorsauksia ja ulkona, tähtikirkkaan joulutaivaan alla paukahtelivat kylmän kourissa honkapuiset ulko-ovet ja lautaiset katot. Pienet sarvi-ikkunat heittivät himmeitä kuutamokuvioita nukkuvan linnanväen keskelle.
Oudot haaveet ja mielikuvat täyttivät Kristiinan mielen. Mitä oli alkava vuosi [On huomattava, että joulu vielä keskiajalla oli vuoden ensimäinen päivä.] tuova mukanaan? Vai oliko se vajoava entisyyteen yhtä yksitoikkoisena ja harmajana kuin entisetkin? Mitä tiesi Nillan ennustus kruunupäisestä miehestä ja miksi hänestä tänä iltana oli tullut joulun kuningatar? Sitten alkoi hän pala palalta koota mieleensä Gregorius Karpalaisen kuvaa, ja sydänalassa suloisen apea tunne painoi hän vihdoin kangistuneet silmäluomensa kiinni.
Hän oli istuvinaan veneessä kuutamoisella merellä ja etäällä hohtivat lumiset rantakalliot. Veneen perässä istui päätön mies, jonka läpi paistoi kuu. Kammon valtaamana alkoi hän huutaa, jolloin peikko yhdellä melan sysäyksellä ajoi veneen rantaan. Hän pakeni metsään eikä lumi vajottanut häntä ollenkaan. Tähdet juoksivat kilpaa hänen kanssaan ja hänen päänsä kohdalla seurasi muita suurempi ja kirkkaampi tähti. Yhtäkkiä se pysähtyi ja Kristiina huomasi ihan edessään keskellä metsää valaistun kirkon. Helpotuksesta huokaisten astui hän silmiään ristien kirkkoon. Mutta siellä ei ollut yhtään ihmistä, vaan sen sijaan makasi jouluoljilla pitkin seiniä eläimiä: hevosia, lehmiä, lampaita ja vuohia. Ilman pelkoa ja ihmetystä kyyrähti Kristiina oljille eläinten joukkoon ja alkoi odottaa. Silloin kuului kaukaa pitkä torven toitotus ja kellot alkoivat soida. Kaikki eläimet kavahtivat yhtaikaa jaloilleen ja huusivat: halleluja! Ja ne alkoivat keskustella outoa kieltä, josta Kristiina huomasi ymmärtävänsä joka sanan.
"Tiedättekö, missä joulun kuningatar on?" — "Tiedämme, sillä hän on täällä meidän keskellämme." "Onko hän täällä? Onko hän täällä?" ja kaikki alkoivat käännellä päätään ja etsiä silmillään Kristiinaa. Mutta ovensuusta kuului ääni: "Kuningas tulee etsimään kuningatartaan".
Sisään astui kellojen yhä soidessa pitkä, solakka mies, jonka vaaleilla kiharoilla oli kultainen kruunu. "Herra Gregorius!" välähti Kristiinan mielessä ja hän tunsi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kruunupää katseli ympärilleen, eläimet toistelivat: "täällä hän on keskellämme", ja vihdoin keksi hänen katseensa Kristiinan. Hän alkoi lähestyä ja kuta lähemmäs hän tuli, sitä enemmän hävisi hänestä Gregorius Karpalaisen näkö. Kristiina alkoi vavista, ja kun kruunupää oli aivan hänen edessään, ojensi hän torjuen molemmat kätensä. Mutta silloin hotasi lähinnä seisova lehmä häntä sarvellaan kylkeen, kaikki meni sekaisin hänen edessään ja kun hän avasi silmänsä, olivat kaikki linnanväet hänen ympärillään jo jalkeilla ja sytyttelivät joulukynttilöitään. Kiiruusti pukeusi Kristiinakin, ja sitten lähtivät kaikki, käsissä palavat kynttilät, kuutamoisen pihan halki pieneen linnankappeliin.
Äskeiset unikuvat mielessään ja sydämessään outo onnen aavistus seisoi Kristiina alttarin vierellä, ja yhtyi täysin äänin isä Kanutuksen alottamaan virteen:
"In dulci jubilo nyt laulamme: i-oo, i-oo!
Piltti piskuinen nyt makaa in praecepio,
Kuin aurinkoinen loistaa matris in gremio.
Alpha es et o, alpha es et o."
Kruunuton kuningas.
Joulupäivät menivät menojaan, pitkät ja lumiset härkäviikot alkoivat ja linnalaisten elämä vaipui entiseen arkipäivän harmauteen. Ensimäinen mieliä jännittävämpi tapaus sattui vasta helmikuun lopulla. Silloin saapui Tukholmasta sanansaattaja, joka kertoi siellä tapahtuneen taas valtiokeikauksen. Kaarlo-kuningas oli kuusikuukautisen hallituksen jälkeen toisen kerran syösty valtaistuimelta. Läänitykseksi oli hänelle myönnetty Raaseporin ja Korsholman linnat sekä Kokemäen kartano. Sanansaattajalla oli mukanaan valtaneuvosten sineteillä varustettu kirje, jossa Raaseporin linna käskettiin jättää Kaarlon haltuun, niinpian kuin hän Suomeen ehtii. Ja sanansaattaja arveli hänen keväänkorvalla saapuvan tänne syntymämaahansa.