Uutinen oli omiaan panemaan kaikkien Raaseporin asukasten mielet liikkeeseen. Lupasihan kuninkaan sinne asettuminen kaikenlaista toivottua vaihtelua yksinäisen metsälinnan väestölle. Mutta valtavimmin vaikutti uutinen Kristiinaan. Tulisiko kuningas, kruunupää, asumaan heidän yksinäiseen linnaansa? Toteutuisiko hänen jouluyönä näkemänsä uni? Ja entä Nillan ennustukset? Kuin kuumeessa kulki hän koko päivän ja pelkäsi muiden näkevän, mitä hänen sisällään liikkui. Illalla pujahti hän sitten arkitupaan, jonka uuniloukossa Nilla yksikseen hyräillen kehräsi pellavia. Ujosti ja alas luoduin silmin kertoi hän uutisen Nillalle, joka ei tiennyt siitä vielä mitään. Nilla katsoi häntä pitkään, nyökytti sitten paljon sanovasti päätään ja alkoi kertoa satua linnanneidistä, ritarista ja lohikäärmeestä. Mutta lopun satuun pani Nilla itsestään, sillä ennen ei Kristiina muistanut kuulleensa, että ritari olisi kruunattu kuninkaaksi, sen jälkeen kun hän oli vapauttanut linnanneidin lohikäärmeen vallasta, ja että linnanneidistä samalla olisi tullut kuningatar.
Linnassa tuli nyt puuhaa ja kiirettä. Leivottiin, pantiin olutta, keitettiin simaa ja tehtiin kaikenlaisia varustuksia kuninkaan vastaanottamiseksi. Mutta Kristiina eli omissa haaveissaan ja otti vain koneellisesti osaa muiden puuhiin.
"Äiti, oletko sinä koskaan nähnyt kuningas Kaarloa?" uskalsi Kristiina viimein eräänä iltana kysyä äidiltään, kun he kahden olivat jo asettuneet suureen perhesänkyyn ja isä oli poissa matkoilla. Huoneessa oli jo pimeä, joten Kristiinan ei tarvinnut pelätä, että äiti huomaisi hänen mielenliikutustaan.
"Olenhan minä kerran, silloin kun hän ennen kuninkaaksi tuloaan asui Viipurin linnassa. Siellä oli usein hänen pidoissaan vieraana suuri joukko Suomen vapaamiehiä perheineen ja minäkin olin siellä kerran isäsi kanssa."
"Minkä näköinen mies hän on?" uskalsi Kristiina edelleen.
"Hän oli ainakin silloin hyvin kaunis ja uljas mies, en tiedä sitten, kuinka nyt lienee muuttunut", vastasi äiti uneliaasti, sillä hän oli päivän hyörinästä väsynyt.
"Oliko hän kookas?"
"Kookas, melkein päätään pitempi tavallisia miehiä."
"Entäs hänen tukkansa, oliko se vaalea?"
"No kylläpä sinä nyt teet tarkkaa. Vaalea se oli, tai vaalean kellertävä, melkein saman värinen kuin sinunkin tukkasi. Ja hyvin tuuhea."