Kaikki sopi siis yhteen hänen jouluyönä näkemänsä kruunupään kanssa, joka ensin oli näyttänyt Gregorius Karpalaiselta, mutta lähemmäs tultuaan olikin muuttunut toiseksi. Miten ihmeellistä! Kauan makasi Kristiina valveella ja hänen mielensä täyttivät oudot tunteet ja haaveet. Lopuksi alkoi hän hartaasti rukoilla pyhää neitsyttä Gregorius Karpalaisen sielun puolesta, käsittämättä oikein itsekään, miksikä hän juuri sitä rukoili.
Seuraavana päivänä istui Kristiina äitinsä kanssa voutituvassa. He tarkastivat seinämattoja, jotka oli otettu esille suurista kirstuista, ja ompelivat kiinni niiden reunoihin ilmestyneitä repeämiä. Painaen päänsä syvälle työhönsä kysyi Kristiina muka välinpitämättömällä äänellä:
"Kuinka vanhan luulet, äiti, kuningas Kaarlon olevan?"
Äiti alkoi laskea:
"Maltas nyt. Silloin kun minä isäsi kanssa Viipurissa kävin, taisi hän olla lähempänä neljääkymmentä, ehkä noin kuudenneljättä ikäinen. Sinä synnyit vuosi sen jälkeen kun me Viipurissa kävimme ja kaksi vuotta ennen kuin Kaarle-herra ensi kerran kuninkaaksi valittiin. Mitä siitä tuleekaan, kun sinä olet nyt kahdeksantoistavuotias?"
He alkoivat ääneti laskea, mutta Kristiina sekaantui ja joutui yhä enemmän hämilleen. Äiti mainitsi vihdoin:
"Siinä puolivälissä kuuttakymmentä hänen täytyy olla, olisiko sitten vähän alle tai päälle, mutta kaukana se ei siitä ole."
Kristiina tunsi päätään huimaavan. Saattoiko kuudettakymmentä käypä mies olla nuori ja uljas ritari, kuten hän oli kuvitellut. Mutta ehkä äiti erehtyikin suuresti laskuissaan. Ainakin hänen oli mahdoton ajatella Kaarlo-kuningasta muutoin kuin nuorena. Ja hän koetti uskotella itselleen, että äiti on jossakin seikassa suuresti erehtynyt.
Tuli sitten kevättalvi vaihtelevine säineen ja tiheine räntäsateineen. Linnassa odotettiin jännityksellä tietoja sen tulevasta isännästä. Eräänä tuulisena huhtikuun päivänä ilmotti torninvartia muutaman herrasseurueen lähestyvän linnaa. Kaikki joutuivat silloin jalkeilleen, mutta kun laskusilta oli paikoillaan ja vieraat ajoivat linnan pihalle, huomattiinkin tulija piispa Konradiksi, joka huoveineen oli tullut käymään läänityslinnassaan. Hän tarkasti visusti linnan, sen muonavarat ja puolustusneuvot sekä ilmotti jyrkästi ritari Abrahamille, että linnaa ei saanut millään mokomin luovuttaa Kaarlo Knuutinpojalle, sillä se oli hänen Kristian-kuninkaalta saatu läänityksensä. Osan seuralaisistaan jätti hän linnaan varustusväen vahvistukseksi ja lähti sitten kiiruusti takaisin Turkuun.
Tämä asiain käänne vaikutti masentavasti linnalaisiin, sillä kaikki olivat odottaneet Kaarlo-kuningasta seurueineen kuin valon tuojana Raaseporin harmaaseen elämään. Kaikki olivat nyrpeillä mielin ylvästä kirkkoruhtinasta kohtaan, ja iltasin lasketeltiin huovituvassa ilkeitä kokkapuheita miekkaan ja haarniskaan pukeutuneesta kirkon paimenesta. Mutta Kristiinan mielikuvituksessa muuttui piispa sadun ilkeäksi lohikäärmeeksi.