Kevät kului loppuun ja tuli kesä, sateinen ja ikävä kesä — päinvastoin kuin mitä sääkartta voutituvan kattovuolen kylessä osotti. Turusta saapuneet viestit tiesivät kertoa, että Kaarlo-kuningas oli keväällä heti vetten auettua saapunut sinne, mutta että hänen ja piispan välillä oli ollut ilmisota syttymäisillään, pienempiä kahakoita oli kummankin miesten välillä tuon tuostakin sattunut. Kaarlo ei ollut uskaltanut, vähempivoimaisena, lähteä Raaseporiin, vaan oli jäänyt Turkuun, missä hän majaili sikäläisessä dominikaaniluostarissa.
Mutta syksyllä saapui viesti, että Konrad-piispan oli täytynyt valtaneuvoston pakotuksesta jättää Raasepori Kaarlolle. Kohta sen jälkeen ilmestyi linnan alle pari alusta, jotka toivat Turusta Kaarlo-herran tavaroita ja osan hänen palvelijoistaan. Heidän isäntänsä oli saapuva muutaman päivän kuluttua maitse. Linnassa syntyi kiirettä. Ritarisalia laitettiin kuntoon, seinäkankaita ja penkkityynyjä sijotettiin paikoilleen, pöytäastioita kiillotettiin, leivottiin ja paistettiin, ovia paukutettiin ja käytävissä juostiin edestakaisin.
Oli aamuvarhainen pari päivää sen jälkeen. Ikkuna voutitupaan oli auki ja sisälle virtasi päiväpaisteinen ja raikas syyskesän ilma. Kristiina heräsi juuri unestaan ja nousi istualleen sängyssä, jonka isä ja äiti olivat jo tuntia varhemmin jättäneet. Hän työnsi uutimen syrjään ja nähdessään päiväpaisteisen laikan lattialla, sykähti hänen mielensä riemuisaksi. Hän hajotti tuuhean tukkansa, niin että se peitti hänet kokonaan suojaansa, kokosi sen jälleen ja sitoi niskaansa. Sitten otti hän sängyn tolpasta pyöreän teräspeilinsä ja alkoi tarkastella itseään eri puolilta. Hän ihaili valkoista joustavaa ihoa käsivarsissaan ja paineli siihen sormin lumivalkeita, pian haihtuvia täpliä.
Mutta ylhäältä tornista kuului torven toitaus. Sen jälkeen kitisivät laskusillan ketjut, portti aukesi rämisten ja pihalla kumahtelivat hevosen kaviot. Kuului juoksevia askelia ja puhetta, josta Kristiina erotti sanat, että kuningas on tulossa. Hän karkasi ylös vuoteesta. Samassa saapui huoneeseen äiti.
"Lapsi kulta, oletko sinä vielä pukematta ja kuningas on jo aivan lähellä tulossa, on jo jättänyt Grabbakan kartanon. Sanantuoja saapui juuri", hätäili äiti.
Kiiruusti alkoi Kristiina sukia tukkaansa ja haalia äidin avulla päälleen juhlapukinetta. Sillä välin riensi äiti jo ylös ritarisaliin, jossa pari palvelijaa oli levittämässä lehviä lattiapalkeille. Tuskin ehti Kristiina ulos pihalle, kun tornista kajahti uusi torven toitaus. "Nyt ne tulevat!" kuului ääniä ja ylhäällä ampumakäytävissä jymähtelivät bombardat ja falkonetit, joilla voudin määräyksen mukaan ammuttiin tervetuliaislaukauksia. Kristiina ei tiennyt mihin asettua, mennäkö ritarisaliin äidin luo vai pysyäkö pihalla. Yhtäkkiä pistäysi hän pyöreän tornin käytävään ja alkoi vinteliä myöten kavuta huipulle.
"Siellä se tulee tämän linnan nykyinen herra", sanoi Olavi-ukko, viitaten torven päällä linnan alla olevalle niitylle, jossa näkyi joukko ratsastajia. Kristiina oli yhtenä silmänä ja muisti tuskin henkeään vetää. Etumaisena ratsasti mustilla oriilla kaksi töyhtöhattuista, muhkean näköistä herraa ja perässä seurasi muutamia kymmeniä asestettuja ratsumiehiä.
"Tuo pitempi se on, joka ratsastaa oikealla puolen ja jolla on vaalea tukka", selitti Olavi-ukko, "ja tuo toinen näkyy olevan Eerikki-herra [Eerikki Akselinpoika Tott], Turun linnan isäntä".
Rävähtämättä seurasivat Kristiinan silmät oikeanpuolista ratsastajaa, hänen ajaessaan nostosillalle, jossa ritari Abraham oli häntä avopäin vastassa. Sitten katosivat tulijat porttiholviin.
"Nyt meillä on kuningas kattomme alla, tosin viralta pantu kuningas, mutta kuningas kuitenkin, ja hätäköpäs hänen on täällä oleskellessa", puheli Olavi-ukko tyytyväisenä, aivankuin hänen torvensa ääni olisi tuon harvinaisen vieraan esiin loihtinut.