Mutta pihalla kuuli Kristiina äitinsä huutelevan häntä. Hän kurkisti suojavarustuksen yli ja huusi alas:
"Äiti, täällä minä olen!"
"Lapsi kulta, mitä sinä siellä teet, ryvetät vaatteesi siellä ahtaassa vintelissä! Tule pian alas, viemään kuninkaalle tervetuliaismaljaa!"
Kristiinalla kohosi veri hiusrajaan saakka ja hätääntyneenä alkoi hän helmansa kooten pujotteleida ahtaita, muurin sisässä ruuvin tapaan kierteleviä portaita alas. Toruen alkoi äiti oikoa hänen pukuaan ja pyyhkiä kyynärpäistä kalkkitahroja.
"Tule nyt kiiruusti, kuningas on jo seuralaisineen ritarisalissa", hoputti äiti, työntäen hänet toisen kerroksen portaille.
"Mutta kuinka minä… miksette te, äiti, itse vie?" hätäili Kristiina, jonka oli vallannut hämmentävä ujous.
"Ei, sinun se on tehtävä, niin oli isäsikin tahto", sanoi äiti.
He olivat tulleet ritarisalin viereiseen huoneeseen. Äiti antoi
Kristiinalle täysinäisen juomasarven, työnsi ovelle ja neuvoi vielä:
"Kuningas on se kaikista pisin, jolla on kolminkertaiset kultaketjut kaulassa. Ojenna sarvi hänelle ja muista niiata syvään."
Hän avasi oven ja työnsi Kristiinan edellään sisään. Kristiinalla hohtivat posket kuin kuumeessa eikä hän uskaltanut kohottaa, katsettaan lattiasta, joka tuntui kuin huojuvan hänen askeltensa alla.