Kädet selän takana, väsähtänein kasvonilmein käveli salin perällä edestakaisin Kaarlo Knuutinpoika, joka kolmatta kertaa leskenä ja toisen kerran valtaistuimelta karkotettuna oli köyhtyneenä ja onnenoikkuihin väsyneenä ajautunut tänne yksinäisen Raaseporin vaatimattomien muurien sisälle. Kristiinan sisään astuessa pysähtyi hän ja hämärähkö sali näytti hänestä yhtäkkiä käyneen valoisammaksi ja eloisammaksi. Hänen kasvoiltaan hävisi väsähtynyt ja ikävystynyt ilme ja hänen siniset silmänsä ikäänkuin kirkastuivat.
Kristiina näki edessään vain miehekkäät jalat ihomyötäisissä, Ypernin-verkaisissa housuissa ja valkeissa säämiskäsaappaissa. Hän pysähtyi, niiasi syvään ja ojensi juomasarvea, kohottaen sen verran katsettaan, että näki hopealla kirjaillun ihotakin rintamuksella riippuvat kultaiset kaulaketjut. Kuningas otti sarven, mutta ojensi sen kohta takaisin ja sanoi:
"Teidän on ensin, kaunis neitoseni, itse huulillanne sulostutettava tervetuliaismalja, niin vaatii vanha tapa."
Vapisevin käsin kohotti Kristiina sarvea ja tuskin kosketti huulillaan sen reunoja. "Mikä ihana metsäruusu!" ajatteli Kaarlo, ottaessaan häneltä sarven. Iloisesti tyhjensi hän sen puolitiehen, ojensi Eerikki-herralle ja kohottaen vasemmalla kädellä Kristiinan leukaa kysyi hän:
"Ja sinun nimesi, kaunokaiseni?"
"Hän on Kristiina, minun ainoa tyttäreni", esitteli nyt Abraham-vouti.
"Olettepa onnellinen isä", vastasi Kaarlo ja alkoi sitten puhua Eerikki-herran kanssa saksaa, jota kieltä Raaseporin haltiaväki ei ymmärtänyt. Sillä välin pääsi Kristiina pujahtamaan huoneesta. Hän meni voutitupaan ja purskahti itkemään, tietämättä itsekään miksi.
Kun syötiin päivällistä ritarisalissa, uskalsi Kristiina ensi kerran, syrjästä käsin ja salaa, kohottaa katseensa kuninkaan kasvoille. Mutta nähdessään ryppyjä hänen otsallaan ja harmaita hiuksia hänen ohimoillaan, hän hämmästyi, melkeinpä pelästyi. Äidin iänlasku välähti hänen mieleensä ja kurkussaan tunsi hän omituisen, katkeroittavan tunteen, aivankuin hänelle olisi tehty vääryyttä. Sen jälkeen hän aina varoi katsomasta kuningasta rintaa ylemmäs, sillä muutoin särkyi aina se lumous, jossa hän häneen nähden oli talvesta saakka elänyt ja tahtoi yhä edelleenkin elää.
Kuten Kaarlo oli, tullessaan Tukholmaan ensi kerran kuninkaan kruunua ottamaan, tuonut muassaan sateen pitkällisen kuivuuden jälkeen, niin toi hän nyt Raaseporiin tullessaan päiväpaisteen pitkien sateiden jälkeen. Mutta kirkasta säätä kesti vain muutaman päivän. Sitten rupesi jälleen satamaan ja satoi viikottain yhtä mittaa. Silloin oli Raaseporin asukkailla pitkät ja ikävät päivät, kun täytyi kyyhöttää linnan ahtaissa ja pimeissä suojissa. Kristiina istui äitinsä kanssa voutituvassa neuloen tai kutoen ja ylhäällä ritarisalissa istui kuningas, pelaten isän kanssa shakkia ja maistellen välistä olutkannusta. Sitä he saattoivat tehdä toisinaan aamusta iltaan. Käydessään heidän kannujaan täyttämässä, näki Kristiina heidän aina istuvan samoissa asennoissa kömpelötekoisissa nojatuoleissaan ja tuijottavan äänettöminä shakkilautaan. Kun kuningas ei lausunut hänelle mitään kohteliaisuutta eikä näyttänyt hänen käyntiään edes huomanneenkaan, palasi hän apeana ja itkuisin mielin alas omaan vankihuoneesensa. Mutta iltasin syntyi toisinaan rattoisaa. Silloin tulivat kuningas ja isä alas voutitupaan ja kaikin istuttiin räiskyvän takkatulen ääressä. Kuningas otti luutun ja alkoi soittaa, pyytäen Kristiinaa laulamaan, tai kertoili hän vilkkaasti ja hilpeästi vieraiden maiden oloista ja elämästä. Sellaisten iltojen jälkeen makasi Kristiina kauan valppain silmin ja tunsi itsensä niin onnelliseksi.
Marraskuun puolivälissä hellittivät vihdoin sateet. Pilvet ikäänkuin haihtuivat taivaalta ja yöksi tuli kova pakkanen. Aamulla oli selkeä, raikas ja kuiva ilma ja iloisesti punasi aurinko alastomiksi riisuttuja maisemia. Linnalaiset hengähtivät keventyneesti kuin vankilasta vapautetut ja kaikki tunsivat halua päästä muurien ulkopuolelle. Päätettiin lähteä metsästysretkelle lähellä olevalle suurelle Degerön saarelle. Riemukkaasti sykähti Kristiinan rinnassa, kun hän turvallisessa naissatulassa istuen ratsasti yli kumahtelevan laskusillan. Jaloistaan satulannuppeihin sidotut jahtihaukat, joita kuningas oli tuonut mukanaan Raaseporiin, kiekahtelivat ilmassa, irralleen lasketut kahlekoirat haukkuivat ja tekivät hilpeitä ilmahyppyjä. Kuningas puhalsi hopeisesta jahtitorvestaan pitkiä toitauksia, joihin hevoset vastasivat iloisella hirnunnalla. Kaikki olivat keveän, lapsenomaisen mielialan vallassa. Saarelle tultua laskettiin haukat irralleen ja hoilaten hajaantui metsästysseurue pensasten ja kallioiden väliin.