Kristiina tunsi pitkästä ajasta olonsa niin keveäksi kuin olisi hän vasta vapautunut jostakin painavasta taakasta. Hän antoi hevosensa kulkea omia aikojaan, veti henkeensä syksyisen metsän raikkautta ja tunsi omituista nautintoa siitä, että hevosen kaviot kumahtelivat niin varmasti ja tukevasti roudittuneeseen maaperään. Kun hänen eteensä aukesi tasainen ja puuton laaksonpohja, pakotti hän hevosensa juoksemaan ensin ravia, sitten laukkaamaan. Raikas ilmanhenki silitteli hänen kutrejaan, keinuva liike pani hänen verensä vilkkaaseen käyntiin ja ihastuneena taputti hän ratsuaan kaulalle. Laakson reunaan päästyään ajoi hän loivaa rinnettä ylös kukkulalle, johon hän näki meren etäämpää kimaltelevan. Ihastuneena lähti hän ajamaan rannalle, jonne päästyään hän laskeusi maahan ja pitäen huohottavaa ja pärskivää ratsuaan suitsista istuutui rantakivelle.
Mainingit loiskahtelivat kullan kellertävään rantahiekkaan, aurinko punasi etäisten pikkuluotojen kallioita ja kääkkyräpetäjiä ja kaukana kimalteli valkoinen purje, joka hitaasti edeten hävisi saarten suojaan. Kädellä silmiään varjostaen tähysti hän ulapalle, joka kaukana suli yhteen taivaanrannan kanssa ja josta vyöryi loppumaton jono maininkeja kuin tervehdyksinä jostakin etäisestä onnen maasta. Suloinen kaipaus ja kaihomieli täytti hänen rintansa ja hän tunsi kuin odottavansa jotakin.
Silloin kuului hevosen hirnuntaa aivan hänen takaansa. Hän kääntyi ja näki kuninkaan yksinään ratsastavan häntä kohti. Punaiseksi sävähtäen kavahti hän seisomaan, mutta jäi paikoilleen ja loi tapansa mukaan katseensa alas. Kuningas laskeutui hevosen selästä ja häntä lähestyen huudahti:
"Kristiina, oma Kristiinani, kuinka kaunis sinä olet!"
Pelästyneenä nosti Kristiina katseensa, mutta silloin vaihtui hänen pelästyksensä omituiseksi hämmästykseksi. Seisoihan hänen edessään se nuori ja uljas ritari, josta hän oli unelmoinut ja joka häntä oli etsinyt jouluyönä. Ratsastus ja raikas metsäilma oli kuninkaan kasvoille nostanut nuorekkaan punan. Otsan rypyt olivat ikäänkuin silinneet, silmät loistivat kirkkaina ja elämäniloisina ja hänen käyntinsä oli joustava ja nuorekas. Kristiinan katseesta haltioitui hän yhä enemmän ja kun hän ojensi kätensä ja sulki Kristiinan syliinsä, ei Kristiina tuntenutkaan voivansa torjua häntä luotaan kuten silloin jouluyön unessa. Silmänsä ummistaen ja syvään henkäisten painoi hän vain päänsä kuninkaan olkaa vasten. Kiihkeästi pusersi kuningas häntä rintaansa vasten, hyväili hänen tukkaansa ja painoi tulisen suutelon hänen otsalleen. Ja Kristiina tunsi ikäänkuin keinuvansa noiden kaukaa tulevien maininkien mukana pois toiseen kaukaisuuteen, kauan ikävöityyn onnen maahan.
Suomalainen kuningatar.
Tuli talvi ja elämä Raaseporissa alkoi kulkea yksitoikkoista arkiuraansa hämärissä linnan suojissa. Kuningas vietti kuten ennenkin päivänsä ritarisalissa pelaten shakkia herra Abrahamin kanssa. Toisinaan vaipui hän päiväkausiksi synkkään raskasmielisyyteen, jolloin hän äänetönnä ja kädet selän takana käyskenteli edestakaisin. Kun Kristiina kuuli päänsä päältä hänen raskaat ja ikäänkuin loputtomat askeleensa, valtasi hänet sääli ja hellyys. Työnsä jättäen hiipi hän silloin ylös, ja kun hän ilmestyi ritarisaliin, sivusi kuninkaan väsähtäneitä kasvoja vaisu ilon hohde. Yhdessä istuivat he silloin pesän eteen, jossa paloi valkea aamusta iltaan. Kuningas hyväili Kristiinan pehmeitä kutreja tai laski itse päänsä hänen helmaansa ja pyysi häntä laulamaan. He saivat viettää pitkiä hetkiä ritarisalin hämyssä kenenkään häiritsemättä. Heidän läheiseen suhteeseensa oli totuttu ja sitä pidettiin melkein kuin itsestään lankeavana. Äiti katsoi välistä, heidän yhdessä työskennellessään voutituvassa, pitkään ja tutkivasti tytärtään, mutta mitään hän ei hennonut puhua.
Kun kuningas kevättalvella matkusti pohjoisiin Jääneihinsä käräjiä pitämään, tuntui Kristiinasta elämä Raaseporissa entistä ikävämmältä ja yksinäisemmältä. Tuona aikana huomasi hän, kuinka hänen tunteensa unelmoitua ritariaan kohtaan oli käynyt todellisemmaksi, syventynyt ja kehittynyt. Hän ei pelännyt enää ryppyjä kuninkaan otsalla eikä harmaantuneita hiuksia hänen ohimoillaan. Ne päinvastoin herättivät hänessä ennen tuntematonta äidillistä hellyyttä, hän tunsi olevansa tarpeellinen kuninkaalle ja se seikka kohotti häntä omissa silmissään, sillä hänen elämänsä sai sen kautta varman sisällön.
Niin vieri aika hiljalleen, talvi muuttui kesäksi ja kesä syksyksi. Silloin saapui Ruotsista lähetyskunta pyytämään Kaarlo Knuutinpoikaa tulemaan Tukholmaan ja ottamaan kolmannen kerran kuninkaan kruunun.
"Minä olen väsynyt heidän kruunuihinsa ja jään mieluummin tänne, elääkseni täällä hiljaisia onnen päiviä sinun luonasi", sanoi kuningas, tapansa mukaan Kristiinan kutreja silittäen.