Hän pitää minua kuningaskruunua rakkaampana, ajatteli Kristiina ja kietoi kätensä hellästi hänen kaulaansa. Eikä Kaarlo noudattanut lähettilästen kutsua.
Mutta siitä päivin huomasi Kristiina hänessä outoa levottomuutta. Valtioselkkaukset meren takana eivät antaneet hänelle rauhaa ja tuon tuostakin lähetti hän miehiänsä viemään kirjeitä Ruotsin puolelle. Toisinaan vaipui hän pitkiin mietteisiin eikä huomannut ollenkaan Kristiinaa, joka huolestuneena koetti arvailla hänen ajatustensa kulkua. Ja kun hän siitä havahtui, tarttui hän Kristiinan käteen ja lausui kuin itsekseen:
"Purjehdimme tästä vielä Ruotsin puolelle katsomaan, kuinka siellä nykyään asiat ovat."
Ja kun aika ehti vieriä seuraavaan syksyyn, saapui Ruotsista uusi lähetystö samalle asialle. Tällä kertaa heillä oli mukanaan herrainpäiväin päätös, jossa Kaarloa pyydettiin palaamaan valtaistuimelleen.
"Kristiina, lemmityiseni, entäpä jos nyt seuraammekin kutsua", lausui kuningas, "tuletko sinä kanssani meren taakse?"
"Missä minun herrani on, siellä on minunkin paikkani", vastasi
Kristiina.
Ja viikon perästä nosti Raaseporin alla oleva pieni laivasto purjeensa ja lähti liehuvin viirein Tukholmaa kohti, vieden mukanaan Kaarlo Knuutinpoikaa, jota saattamaan oli saapunut useita Suomen mahtimiehiä, niiden joukossa Kaarlo-kuninkaan vanha vastustaja, piispa Konrad Bitz. Kookkaimman laivan mastossa näkyi Bonde-suvun vaakunalla koristettu lippu. Kannella seisoi kuningas ja hänen rinnallaan Kristiina Abrahamintytär, hyvästellen katseillaan etääntyvää Raaseporin linnaa, jossa hän oli unelmoinut ihanimmat unensa kruunupäisestä ritaristaan, ja jonka tornin huipulla vanha Olavi-ukko huiskutti hänelle jäähyvästejään.
* * * * *
Hiukan kolmatta vuotta oli kulunut siitä, kun Kaarlo-kuningas jätti Raaseporin. Onnea ja lepoa eivät nämä vuodet olleet suoneet harmaantuneelle Kaarlo Knuutinpojalle. Pitemmän taudin murtamana makasi hän nyt kuolinvuoteellaan Tukholman kuninkaallisessa linnassa.
Oli kevättalvinen iltapäivä ja aurinko pilkisti pienestä akkunasta kuninkaan makuuhuoneeseen. Avarassa tammisängyssä, jonka uutimet oli työnnetty sivuille, makasi kuningas tyynyjen keskellä ja näytti nukkuvan. Hän oli enää häipyvä varjo entisestä uljaasta ja sydämiä vallottavasta ritarista. Silmät olivat syvälle painuneet ja tukka oli muuttunut harmaasta valkeaksi.