Kristiina oli kookas ja solakka neito, jonka olennosta ja liikkeistä tyttömäinen kulmikkaisuus ei vielä tyyten ollut hävinnyt. Hänen ihonsa oli puhdas ja alituinen oleskelu raskasilmaisissa ja hämärissä linnan suojissa ei ollut vielä kyennyt hävittämään hänen kasvojensa nuorta verevyyttä. Harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja ikäänkuin hieman uneliaat. Vaaleankellertävä tukka, joka osaksi jäi näkyviin taakse sidotun korkean villahuuvan alta, ympäröi kiharaisena kutrikiehkurana hänen soikulaisia kasvojaan.
"Nilla, kuulkaahan… huomenna on Pyhän Lucian päivä ja…", alkoi hän ujosti, mutta keskeytti ja loi hämillään katseensa alas.
Mutta Nilla ei olisi ollut se monitaitoinen Raaseporin tietäjä, jollei hän olisi arvannut Kristiinan tarkotusta. Myhäillen auttoi hän voudin tytärtä jalalle, jatkaen tämän keskeytynyttä ajatuksenjuoksua:
"Ja Luusin päivän vastaisena yönä näkee kuvastimessa tulevan ylkänsä.
Näkee maarinkin, joka vain osaa ja uskaltaa katsoa."
"Kuinka se oikein tapahtuu?" kysyi Kristiina, sillä siitä asiasta hän oikeastaan olikin tullut Nillan kanssa neuvottelemaan. Hänellä oli ollut oma lapsuudenihanteensa, nuori asemies Gregorius Karpalainen, jonka hän kerran oli nähnyt Turussa, ollessaan siellä nuorena tyttösenä vanhempainsa kanssa. Tuon nuoren ja uljaan asemiehen oli hän kaikessa hiljaisuudessa valinnut ritarikseen ja kohdistanut häneen kaikki yksinäiset lemmenhaaveensa. Mutta seitsemisen vuotta sitten oli Gregorius-herra yhdessä veljensä kanssa kaatunut Westeråsissa, jossa he taistelivat Kaarle-kuninkaan puolesta vallanhimoista arkkipiispaa vastaan. Kuultuaan vasta vuosien päästä ritarinsa kuolemasta, oli Kristiina vuodattanut monta katkeraa kyyneltä. Mutta Karpalaisen kuva oli jo ehtinyt vaalentua hänen nuoressa mielessään, ja Nilla-muori oli hänen kämmenviivojensa sokkeloista lukenut, että hän oli kerran yljäkseen saapa kruunua kantavan miehen. Jo kuukausia ennen oli hän jännityksellä odottanut Lucian päivän vastaista yötä, saadakseen kurkistaa salaperäiseen tulevaisuuden kuvastimeen ja nähdäkseen, pitikö se yhtä Nillan ennustusten kanssa.
"Siihen pitää olla kaksi kuvastinta, jotka asetetaan vastakkain", alkoi Nilla supattaen selittää, "ja niiden väliin vihkisormus. Sitten pitää katsoja käsissään kahta kynttilää, molemmin puolin kuvastimia. Silloin näkyy toisessa kuvastimessa pitkä kuja, jota myöten se alkaa kävellä kohti. Mutta ensin pitää muistaa lukea tämä värssy:
"Lucia lempeä, tulevia tietävä, nähdä mun suo, ken morsiona tuo minut alttarin luo, min sylissä miehen ma uinuva lienen ja kellekä kerran ma pienoista kannan."
Nilla toisti värssyn vielä pari kertaa, kunnes Kristiina osasi sen ulkoa. Mutta sitten tuli toinen pula eteen. Kuinka saattoi Kristiina toteuttaa kuvastimeen katsomisen, sillä hän vietti yönsä isän ja äidin kanssa samassa huoneessa, vieläpä ajan tavan mukaan samassa suuressa katossängyssä heidän kanssaan. Mutta Nilla-muori tiesi siihenkin neuvon. Kristiinan tuli pyytää äidiltään lupa saada viettää yönsä Nillan kanssa. Sen äiti varmaan lupaisi, sillä olihan sellaista ennenkin tapahtunut.
Kristiina saikin luvan ja povessaan pyöreä teräspeilinsä pujahti hän illalla Nillan luokse. Ommellen istuivat he talikynttilän ääressä odottamassa puolenyön aikaa. Linnan muissa suojissa nukuttiin jo, niin että heitä ympäröi täydellinen hiljaisuus, minkä keskeltä Kristiina oli toisinaan kuulevinaan häädettyjä huokauksia. Lähenihän puolenyön hetki, jolloin kiirastuleen tuomitut henget joukoissa vaelsivat ympäri.
"Oletteko itse koskaan Luusin yönä nähnyt kuvastimessa mitään?" kysyi
Kristiina arasti.